Sigfrid kirjoitti:Fagus kirjoitti: Mutta miten maanviljelys on järjestetty varhain?
Kaskeamista käytettiiin rautakaudella koko maassa, mutta Lounais-Suomessa oli jo vakiintunut peltoviljely, joka tapahtui ennen veronkantoon tähtääviä maareformeja kyläkunnittain. Viljelyn tehoa lisäsi vuoroviljely, johon liittyi kesantovaihe.
Lounais-Suomella tuskin oli mitään erityisasemaa.
Kaskeaminen oli keino saada 2-3 satoa vähätuottoisesta maaperästä. Kaskia ei raivattu kivistä eikä kannoista, eikä palamattomista puunrangoistakaan. Mm. Itä-Suomessa löytyy metsänkin keskeltä muinaisesta viljelystä kertovia peltokivikasoja. Siis on pidetty maa pysyvässä käytössä.
Esihistoriallisessa maanviljelyssä on ollut kaksi tapaa:
Kollektiivisesti viljelevä kyläasutus, jossa asuinpaikka on pysyvämpi ja pellot raivataan eri talouksien yhteistyönä.
Liikkuvampi kaskiviljelys, joka voi olla myös perhekohtaista.
Kaskeamisen merkitystä ehkä liioitellaan Suomessa, kun tuijotetaan liikaa 1600-luvun jälkeiseen ”kaskisavolaisuuteen” itäisessä Suomessa. Että viljely on jäänyt kaskeamiseksi, eikä raivattua aukeaa ole viljelty pysyvästi, on enemmän maaperän ominaisuus kuin viljelijän. Kaskeamisen etu oli uusien alueiden nopea käyttöönotto: Kaski poltettiin ja sitä viljeltiin maanpintaa puhdistamatta. Maassa lojuvat puoleksipalaneet rangat ja maaston kivisyys ei haitannut kaskiviljelyä.
Kaskiviljelyyn liitty toisenlainen *maanomistuksen* muoto, kuin kylä-asutukseen: Kasken raivaajan ”omistusoikeus” maa-alaan alkoi myöhemmin poltettavien puiden *kaulaamisesta*. So. niiden kuori viilleltiin että ne kuivuisivat pystyyn. Seuraavassa metodin kuvaus:
Ensimmäinen vuosi: Valitun palstan puut kaulataan ja jätetään kuivumaan vähintään yhdeksi vuodeksi. Kaskeaja merkitsee palstan *puumerkeillä* so. henkilö-, perhe- tai suku-kohtaisilla merkeillä. Hänen omistusoikeutensa tms. katsotaan tästä alkaneeksi.
Toinen vuosi: Kaski poltetaan ja kylvetään. Ensimmäisen syksyn sato on suurin.
Kolmas ja neljäs vuosi: Kaski tuottaa enintään kolme satoa.
Kaski hylätään, jätetään metsittymään. Omistusoikeus päättyy.
Joskus kuulee yhä puhuttavan ”kaskiraunioista”, tarkoittaen Sisä-Suomen muinaisia kiviröykkiöitä. Termi on harhaanjohtava ja vähättelevä: Kaskeaja ei kerää kiviä palstaltaan, koska hän hyötyisi tästä työstä vain yhden kaskeamisjakson ajan. Todellisuudessa poltetun kasken *karheaminen*, so. ajaminen hevosen vetämällä risukarhella maanpinnan rikkomiseksi, on hajoittanut mahdollisia kivilatomuksia. Kaskiraunioista puhuminen on osa suomalaisten esihistorian vähättekyä: Mitä ei voida selittää ns. viikinkien tekosiksi, selitetään olemattomiin.
Kaskeaminen ja siihen liittyvä puoliliikkuva elämäntapa on vahvistanut sukujen roolia itäsuomalaisessa elämäntavassa, kun identiteetti ja sosiaalinen koheesio kohdistuivat asuinpaikkaa vaihtavaan ihmisryhmään, ei kylään kuten mm. läntisessä Suomessa.
sarkajako
Peltoviljely on ollut hyvin suuritöistä siihenastiseen metsästys ja keräily-elinkeinoon verrattuna. Siksi maanviljelys-kivikaudella peltoja raivaava ja viljelevä yksikkö ei ollut perhe tai suku, vaan *kyläyhteisö*. Että näin on ollut Suomessakin, siitä on todisteena vasta historiallisella ajalla purettu *sarkajako*.
Kunkin talon omistama sarka on merkitty numerolla ko, maanmittarin tekemään karttaan. Jokainen talo omisti viipaleen jokaisesta peltoaukeasta kartan osoittamalla tavalla. Kun peltoalaa on lisätty raivaamalla, se on jaettu raivaajien kesken samalla tavalla, kuten kuvasta näkyy.
Sarkajako oli siis seurausta tavasta raivata maata pelloiksi kylän yhteisenä toimenpiteenä. Myös veden johtamiseksi haluttuun suuntaan tehdyt ojat olivat kylän yhteisiä projekteja. Nykyisiä ”luonnonkansoja” tarkkailtaessa on voitu seurata po. projekteja:
Kylällä on tarve raivata uusi alue viljelykseen, tai esim. rakentaa kanava kastelua t. kuivaamista varten.
Kylän shamaani t. tietäjä kiertelee vähän juttelemassa, kuullostelee mitä väki on mieltä.
Shamaani ilmoittaa: Henget on nyt sitä mieltä että 10.09. on hyvä päivä.
Kyläläiset tulevat kaikki paikalle, kun kerran hengetkin on sitä mieltä, ja työ tehdään takoilla.
Sen jälkeen juhlitaan.
Tässä esihistoriallinen päätöksenteko-apparaatti. Jos on raivattu peltoa, kukin ruokakunta saa siitä viipaleen, joka on perhekohtaisessa ”omistuksessa”. Työt tehdään kylvöstä korjuuseen kollektiivisesti, mutta kukin ruokakunta ottaa ”oman” sarkansa tuotteet.
Sarkajaon ulkopuolella olivat mm. kylien yhteiset metsästä, joista osa onnistuttiin pitämään myöhemminkin kylien *yhteismetsinä*, suurimman osan varasti valtio. Kun sarkajako purettiin esivallan toimesta *isojakona*, pyrittiin keskittämään kunkin talouden omistukset yksille peltoaukeille. ”Uudistusta” perusteltiin sillä, että sarkajaetuilla pelloilla kaikki taloudet joutuvat sovittamaan työnsä samanaikaisiksi. Todellinen huoli oli, että kollektiivinen työrytmi vahvisti kylien yhteishenkeä, -ja suomalaisuutta.
Että viljelytyöt on tehty joskus kollektiivisesti, siitä on jäljellä suomalaisella maaseudulla yhä vahvana säilynyt *talkooperinne*.
Jossakin vaiheessa pohdittiin sitäkin mahdollisuutta, että suomenkieli on saapunut näille kulmille juuri elinkeinomurroksen, metsästys-keräily => maanviljely, yhteydessä. Tämä hypoteesi on vaikeasti sovitettavissa nykyisin kielitieteilijöiden keskuudessa vallitseviin käsityksiin, ja on vaikeasti todettavissa, sillä viljely-innovaation meille välittäneet naapurikansat ovat 7000 vuotta sitten puhuneet meille läheistä kieltä, -jos kielieroa on ollut olemassakaan.