Muutamia poimintoja Muinaistutkijan PDF-numeroista vuodelta 2018 (tuorein netistä löytyvä vuosikerta):
Anna-Kaisa Salmi:
Luulöydöistä vuorovaikutukseen – Uusia näkökulmia poron
domestikaatioon sekä ihmisen ja poron välisiin suhteisiin
2/2018, sivu 31:Alueelliset erot poronhoidon kehityksessä ja ajoituksessa olivat suuria. Nykyisen Ruotsin ja Norjan tunturialueilla poronhoito alkoi luultavasti jo ajanjaksolla 800–1000 jaa. ja siitä muodostui yhteiskunnan ja elinkeinojen perusta luultavasti jo 1400-luvun paikkeilla (Bjørnstad et al. 2012; Bergman et al. 2013). Kemin Lapissa puolestaan kalastuksen, metsästyksen ja keräilyn täydentämä poronhoito oli osa monipuolista elinkeinorakennetta vielä 1600-luvulla ja myöhemminkin (Tegengren 1952). Uskonnossa ja maailmankuvassa poronhoito näkyi peurauhrien alkamisena 1200-luvun paikkeilla ja niiden lisääntymisenä erityisesti 1400–1600-luvuilla lähes koko saamelaisalueella (Salmi et al. painossa).
Ulla Moilanen, Heli Etu-Sihvola & Hanna-Leena Puolakka:
Rautakautisten hautausten suuntaa ei voida liittää pääsiäiseen
2/2018, sivu 56Sekä julkaisemattomassa käsikirjoituksessa että edellä mainituissa lehtiartikkeleissa (Paukku 2017; Ridderstad 2017) esitetyn ajatuksen suurimpia ongelmia on se, että hautaussuunnan nähdään aina liittyvän pelkästään ideologiaan tai uskomusmaailmaan. Myös viitteet muihin artikkeleihin, joissa hautaussuuntia selitetään mahdollisilla astronomisilla seikoilla, kuten hautojen suuntaamista kuolinpäivän tai -vuodenajan aamunkoiton mukaan (esim. Brown 1983; Fichter & Volk 1980), puuttuvat. Arkeologeille lienee itsestään selvää, että kalmistoa käyttäneen yhteisön mahdollista kristillisyyttä ei voi perustella vain yhdellä havainnoitavalla piirteellä, kuten hautaussuunnalla. Haudan suuntaan on voinut ideologian ja uskomusten ohella vaikuttaa myös moni muu seikka, esimerkiksi vainajan ikä ja asema yhteisössä, kalmiston sijainti maisemassa tai suhteessa asuinpaikkaan, maaston topografia, maaperän laatu ja kivisyys, aikaisempien hautojen sijainti, vainajan sukulaisten hautapaikat ja niin edelleen (mm. Joy 2016; Lehtosalo-Hilander 2000: 161; Mikkola 2009: 183).
Esimerkkinä mainitussa Euran Luistarissa hautausten suuntiin vaikutti erityisesti viikinkiajan puolivälistä lähtien hautapaikaksi rajatun alueen koko ja kivisyys (Lehtosalo-Hilander 1982: 45; 2000: 161), jotka muuttivat suuntauksia niin, että hautaus oli ylipäätään mahdollista. Kaivauskarttoja tutkimuksen pohjana käytettäessä on myös huomioitava dokumentoinnin vaikutus niihin. Esimerkiksi Luistarin esineettömistä haudoista dokumentoitiin ainoastaan sen kaivausruudun lounaiskoordinaatti, jossa haudan lounaiskulma sijaitsi, minkä vuoksi haudat asettuvat näennäisesti todellisuutta siistimpiin riveihin (Salonen 2014: 37). Mikä mahtaa olla dokumentoinnin tarkkuus vanhempien, 1800–1900-luvun vaihteessa tutkittujen, kalmistojen tapauksessa? Voiko haudan suuntaa pitää aina varmuudella
luotettavasti dokumentoituna?
Lähetetty: 21 Helmi 2011 17:24