Kirjavinkki: Viimeinen Vostjakki

[TTJ]

Italialaisen Diego Maranin romaani 'Viimeinen Vostjakki' voipi olla täällä jo joillekin tuttu, onhan se ilmestynyt jo 2004.


Kieliharrastajan kannalta romaanin asetelma on herkullinen: venäläinen tutkija löytää Siperiasta gulagista paenneen vostjakin, kansansa viimeisen, joka puhuu erittäin konservatiivista uralilaista kieltä. Tutkija havaitsee vostjakin puheenparressa yhtäläisyyksiä joihinkin intiaanikieliin, ja tämä löytö laittaisi uralistiikan uusiksi. Innoissaan hän kärrää vostjakin Suomeen kollegansa professori Aurtovan ihmeteltäväksi. Aurtova on kehittänyt jossain määrin Wiik-mäisen hypoteesin kantasuomesta Barentsin alueen valtakielenä, ja hän haluaa nostaa suomen suurien sivistyskielten joukkoon. Aurtovan mielestä intiaani-yhteys palauttaisi suomen lukutaidottomien kota-asujien kieleksi, ja hän tekee kylmäverisen suunnitelman: teorialle haitallinen todistusaineisto - eli vostjakki - on tuhottava...

Romaani on eräänlainen tragikomedia, sillä humoristista ja absurdeistakin juonenkäänteistä huolimatta pohjavire on surumielinen, ja hahmoja kuolee oikealta ja vasemmalta. Kirja ei ole kovin paksu, ja muutenkin helpposti luettava. En osaa arvioida kirjassa esiintyvän 'kielitieteen' tasoa. Kellään kommenttia tästä?

[Jaska]

Oho, en ole tuosta kuullutkaan, kiitos vinkistä. Pitääpä kaivella tuo jostain esiin.

[Jaska]

Tilasin kirjan antikvariaatista, ja olen nyt silmäillyt sitä "sillä silmällä". Kyllähän siinä aika lailla sekoitetaan eri asioita. Kirjoittaja on innostunut 90-luvun vaihtoehtoisista näkemyksistä ja nähtävästi olettaa, että alkuperän eri tasot olisivat riippuvaisia toisistaan.

Kirjoittaja ei selvästikään ole juurikaan perehtynyt uralilaisiin kieliin eikä historiallisen kielitieteen menetelmiin. Hän esimerkiksi kuvittelee, että uralilais-eskimolainen kielisukulaisuus voitaisiin todistaa yksittäisten äänteiden perusteella: että tietyt eksoottiset äänteet vostjakin kielessä olisivat näiden kahden kielikunnan välistä puuttuva lenkki.

Kirjassa on vain vähän esimerkkilauseita ja -sanoja vostjakiksi, eikä se ainakaan niiden perusteella mitenkään muistuta rekonstruoitua kantauralia.

Teksti ei ole erityisen sujuvaa, eikä kirjan alku millään lailla temmannut ainakaan minua mukaansa (siksi en ole sitä toistaiseksi jaksanutkaan lukea kunnolla). Mutta minä olenkin erittäin nirso lukija, ja olen jättänyt kesken useampia maailmankirjallisuuden klassikkoja kuin olen jaksanut vaivautua lukemaan. En myöskään jaksa innostua sadunomaisten ainesten sekoittamisesta todellisuuteen - mieluummin sitten kokonaan erillinen fantasiamaailma.

[TTJ]

Tilasin kirjan antikvariaatista, ja olen nyt silmäillyt sitä "sillä silmällä". Kyllähän siinä aika lailla sekoitetaan eri asioita. Kirjoittaja on innostunut 90-luvun vaihtoehtoisista näkemyksistä ja nähtävästi olettaa, että alkuperän eri tasot olisivat riippuvaisia toisistaan.

Kirjoittaja ei selvästikään ole juurikaan perehtynyt uralilaisiin kieliin eikä historiallisen kielitieteen menetelmiin. Hän esimerkiksi kuvittelee, että uralilais-eskimolainen kielisukulaisuus voitaisiin todistaa yksittäisten äänteiden perusteella: että tietyt eksoottiset äänteet vostjakin kielessä olisivat näiden kahden kielikunnan välistä puuttuva lenkki.

Mulle tuli vaikutelma että kirjailija oli opetellut terminologiaa ja käsitteitä juuri sen verran, että sai hahmonsa puhumaan kielitieteellistä jargonia maallikolle uskottavan kuuloisesti. Kirjailijoiden keskuudessa yleinen tehokeino (Michael Crichton, Tom Clancy yms). Kun kyse on fiktion kirjoittajasta niin hypoteesien vähäinen uskottavuus voidaan antaa anteeksi, onhan tuolla näennäistieteen palstalla hullumpaakin nähty ihan vakavissaan esitettynä.

Kirjan lopussa Ivanilta irtoaa muutama vostjakin sana lisää. "Vostjakki" näytti lähinnä suomeen perustuvalta (vai olettiko että suomi on riittävän konservatiivinen esimerkkikieleksi). Kirjassa parasta antia olivat mielestäni Aurtovan osuudet, heppu oli niin selkeän fanaattisesti kajahtanut