Halava, jalava, salava jne.
Lähetetty: 28 Joulu 2018 19:16
(Haarukoitu ketjusta "Kallio: Muinaiskarjalan uralilainen tausta".)
Tässä vanhassa salavan etymologiassa on tosin vikana, että (1) salava ei ole suomessa kotoperäinen vaan ainoastaan istutuspuu, (2) lähisukukielistä sanaa ei löydy, esim. viroksi salava on lember. Näyttäisi luultavalta, että sana on melko uusi laina joka on tullut jonkun keskiaikaisen linnapuutarhurin mukana.
Kirja- ja nykysuomen riimikolmikko halava – jalava – salava ei sitten säily nätisti yhtenäisenä edes suomen murteissa, vaan on luultavasti vasta myöhäistä analogiaa. Jalavalla on myös murrevariantti jalaja (ja tästä kai edelleen kehittynyt jalain), siinä missä myös katajalla variantti katava ja pihlajalla variantti pihlava. Näiden avulla voidaan jo saman tien rekonstruoida varhaissuomen asut *jalaɣa, *kataɣa, *pihlaɣa. Kolmas samaan alkuperäiseen tyyppiin selvästi kuuluva on petäjä. Ehkä etuvokaalisuuden takia tällä ei ole v-varianttia, mutta itämurteista löytyy pet(t)ää (samoin myös kat(t)aa, pihlaa; sen sijaan **jal(l)aa näyttää puuttuvan, varmaan siksi että jalava on Savossa hyvin harvinainen.) Halava ja salava sen sijaan ovat kaikkialla murteissa v:llisiä. (SSA:n mukaan Gananderin sanakirjassa on yksittäisesiintymä halaja, joka voinee kuitenkin olla analoginen.)
Syykin löytyy vähällä vaivalla, heti jos katsotaan lähisukukieliä: esim. liivissä piedāg 'mänty', mutta alāb(õz) 'halava'. Eli viimeisin onkin ollut *b:llinen! Samaan edelleen viittaa viron ja suomen murteiden yhdyssana halapaju. Kolmitavuinen asu lieneekin vain tämän yhdyssanan lyhentymää. Ehkä myös jopa niin, että itse yhdyssana on äännelaillisesti ensin kulunut asuun *halabaju > *halavaju, joka on vasta tässä vaiheessa typistetty jalavan ja katavan esimerkin mukaan. Tästä seuraa myös, että hala on siis alun perin määre eikä itse puun nimi.
Germaanin paju-sanue sen sijaan on *salixa-, velaarikonsonantilla. Mutta miksi sitten suomessa ei ole varianttia **salaja? Ehkä kai siksi, että sana on ensin rantautunut vain lounais-Suomeen, jossa on ollut sekä vanhastaan kaupunkeja että äännelaillisesti näiden puunnimien v:lliset variantit. Eli siis näyttäisi, että sana lainautuu vanhan lounaissuomen asuun *salaɣa; kehittyy täällä asuun salava; ja leviää vasta sen jälkeen laajemmin suomen murteisiin. — Lainautumissuunnasta: ruotsin asu sälg ei ä:n takia kelpaa, mutta saksassa on umlautilta säästynyt Sal < muinaisyläsaksan salaha, joka näyttäisi oikein hyvältä vastineelta suomen sanalle. Olisi kiva tosin tietää, miten alasaksassa lienee laita.
Jaska kirjoitti:Pystynen kirjoitti:Niin nämähän eivät ole mistään **sala-kannasta, vaan baltin vartalosta *žal- ~ *žel- (huom. lyhytvokaalinen); josta on saatu myös pari muutakin kasvuun liittyvää merkitystä (esim. latviassa zelt 'vihertyä', 'kukoistaa'; liettuassa žalias 'vihreä', 'keskenkasvuinen'). Primäärinä silti näyttää olevan vaalean ~ lämpimän värin merkitys. Komppaisin oikeastaan näin ollen myös ristoilmarin havaintoa halavan harmaudesta: puun nimi ehkä parhaiten selittyisi osana juuri (imsun) ha(a)lea, hallava, haljas-ryhmää, mitä ennen ei ole taidettu esittää. (Vaihtoehto B on, että olisi rinnakkaismuoto salava-sanalle, ehkä varhaisempi laina samasta germaanisesta sanueesta (englanti sallow, ruotsi sälg jne.) — mutta halavalla ja salavalla ei oikein ole muuta yhteistä kuin että ovat isohkoja pajulajeja, kumpikaan ei edes mitenkään erityisen yleinen.)
Toisaalta suomen salava muistuttaa kovasti sellaisia sanoja kuin ersämordvan selej/n ~ marin šol ~ unkarin szil, kaikkien merkitys 'jalava'.
Tässä vanhassa salavan etymologiassa on tosin vikana, että (1) salava ei ole suomessa kotoperäinen vaan ainoastaan istutuspuu, (2) lähisukukielistä sanaa ei löydy, esim. viroksi salava on lember. Näyttäisi luultavalta, että sana on melko uusi laina joka on tullut jonkun keskiaikaisen linnapuutarhurin mukana.
Kirja- ja nykysuomen riimikolmikko halava – jalava – salava ei sitten säily nätisti yhtenäisenä edes suomen murteissa, vaan on luultavasti vasta myöhäistä analogiaa. Jalavalla on myös murrevariantti jalaja (ja tästä kai edelleen kehittynyt jalain), siinä missä myös katajalla variantti katava ja pihlajalla variantti pihlava. Näiden avulla voidaan jo saman tien rekonstruoida varhaissuomen asut *jalaɣa, *kataɣa, *pihlaɣa. Kolmas samaan alkuperäiseen tyyppiin selvästi kuuluva on petäjä. Ehkä etuvokaalisuuden takia tällä ei ole v-varianttia, mutta itämurteista löytyy pet(t)ää (samoin myös kat(t)aa, pihlaa; sen sijaan **jal(l)aa näyttää puuttuvan, varmaan siksi että jalava on Savossa hyvin harvinainen.) Halava ja salava sen sijaan ovat kaikkialla murteissa v:llisiä. (SSA:n mukaan Gananderin sanakirjassa on yksittäisesiintymä halaja, joka voinee kuitenkin olla analoginen.)
Syykin löytyy vähällä vaivalla, heti jos katsotaan lähisukukieliä: esim. liivissä piedāg 'mänty', mutta alāb(õz) 'halava'. Eli viimeisin onkin ollut *b:llinen! Samaan edelleen viittaa viron ja suomen murteiden yhdyssana halapaju. Kolmitavuinen asu lieneekin vain tämän yhdyssanan lyhentymää. Ehkä myös jopa niin, että itse yhdyssana on äännelaillisesti ensin kulunut asuun *halabaju > *halavaju, joka on vasta tässä vaiheessa typistetty jalavan ja katavan esimerkin mukaan. Tästä seuraa myös, että hala on siis alun perin määre eikä itse puun nimi.
Germaanin paju-sanue sen sijaan on *salixa-, velaarikonsonantilla. Mutta miksi sitten suomessa ei ole varianttia **salaja? Ehkä kai siksi, että sana on ensin rantautunut vain lounais-Suomeen, jossa on ollut sekä vanhastaan kaupunkeja että äännelaillisesti näiden puunnimien v:lliset variantit. Eli siis näyttäisi, että sana lainautuu vanhan lounaissuomen asuun *salaɣa; kehittyy täällä asuun salava; ja leviää vasta sen jälkeen laajemmin suomen murteisiin. — Lainautumissuunnasta: ruotsin asu sälg ei ä:n takia kelpaa, mutta saksassa on umlautilta säästynyt Sal < muinaisyläsaksan salaha, joka näyttäisi oikein hyvältä vastineelta suomen sanalle. Olisi kiva tosin tietää, miten alasaksassa lienee laita.