Muinainen Suomi

Tulipahan mieleeni sana kihara ja kähertyä. Liityykö kihara ja kähertäminen jotenkin, kiehisiin, nehän kihartuvat?
Mistä sitten kiehinen sanana on lähtöisin, siis onko se lainattu jostain muusta kielestä?

sumu kirjoitti:Mielenkiintoinen havainto, kiehinen terminä on levinnyt nykyään yleiskielen laajasti . Ainakin niiden keskuuteen jotka tulia tekevät. Mutta omassa piirissäni edelliset sukupolvet vuoli kyllä sytykkeitä .A.E Järvinen taitaa olla sanan leviämisen takana . Varmaan Järvinen Lapista termin omaksui kuten muunkin eränkäynti termistön jota laajasti viljeli teoksissaan etelä miehiä kuitenkin alkujaan. Kuinka laajasti lie termiä käytetty alkujaan.

Se on joka päiväisessä käytössä Lapissa suurella osalla pikkukylissä asuvilla vielä nykyään.

Anskuq kirjoitti:Tulipahan mieleeni sana kihara ja kähertyä. Liityykö kihara ja kähertäminen jotenkin, kiehisiin, nehän kihartuvat?
Mistä sitten kiehinen sanana on lähtöisin, siis onko se lainattu jostain muusta kielestä?

SSA ei käsittele kiehistä, joten se lienee suppealevikkinen murresana. Suomen murteiden sanakirja kertoo levinneisyydeksi vain peräpohjalaismurteet.

Kihara-sanaan sitä on vaikea liittää äännesyistä, eikä helpompi ole myöskään kähertää. Saamessa kyllä *ä > *ie, mutta itämerensuomen h:ta vastaisi saamessa säännöllisesti s; saamessa h on vieläkin nuorempi äänne.

Kihara ja kähärä voisivat liittyä yhteen vain "deskriptiivisen juuren" kautta: kVhVr- tms. Kuvailevissa sanoissa tällainen variointi on yleistä. Mutta se ei tietenkään auta selvittämään näiden sanojen alkuperää/alkuperiä.

Jaska kirjoitti:

Anskuq kirjoitti:Tulipahan mieleeni sana kihara ja kähertyä. Liityykö kihara ja kähertäminen jotenkin, kiehisiin, nehän kihartuvat?
Mistä sitten kiehinen sanana on lähtöisin, siis onko se lainattu jostain muusta kielestä?

SSA ei käsittele kiehistä, joten se lienee suppealevikkinen murresana. Suomen murteiden sanakirja kertoo levinneisyydeksi vain peräpohjalaismurteet.

Kihara-sanaan sitä on vaikea liittää äännesyistä, eikä helpompi ole myöskään kähertää. Saamessa kyllä *ä > *ie, mutta itämerensuomen h:ta vastaisi saamessa säännöllisesti s; saamessa h on vieläkin nuorempi äänne.

Kihara ja kähärä voisivat liittyä yhteen vain "deskriptiivisen juuren" kautta: kVhVr- tms. Kuvailevissa sanoissa tällainen variointi on yleistä. Mutta se ei tietenkään auta selvittämään näiden sanojen alkuperää/alkuperiä.

Täytyy tunnustaa, etten tiennyt kiehisen olevan pohjoista perua. Luulin sen olevan koko Suomessa yleinen sana
Entäpä kiehinen ja kiehkura? Ovatko ne samaa alkuperää?[/b] Onko kiehkurakin peräpohjalaismurretta?

Anskuq kirjoitti:

Jaska kirjoitti:

Anskuq kirjoitti:Tulipahan mieleeni sana kihara ja kähertyä. Liityykö kihara ja kähertäminen jotenkin, kiehisiin, nehän kihartuvat?
Mistä sitten kiehinen sanana on lähtöisin, siis onko se lainattu jostain muusta kielestä?

SSA ei käsittele kiehistä, joten se lienee suppealevikkinen murresana. Suomen murteiden sanakirja kertoo levinneisyydeksi vain peräpohjalaismurteet.

Kihara-sanaan sitä on vaikea liittää äännesyistä, eikä helpompi ole myöskään kähertää. Saamessa kyllä *ä > *ie, mutta itämerensuomen h:ta vastaisi saamessa säännöllisesti s; saamessa h on vieläkin nuorempi äänne.

Kihara ja kähärä voisivat liittyä yhteen vain "deskriptiivisen juuren" kautta: kVhVr- tms. Kuvailevissa sanoissa tällainen variointi on yleistä. Mutta se ei tietenkään auta selvittämään näiden sanojen alkuperää/alkuperiä.

Täytyy tunnustaa, etten tiennyt kiehisen olevan pohjoista perua. Luulin sen olevan koko Suomessa yleinen sana
Entäpä kiehinen ja kiehkura? Ovatko ne samaa alkuperää? Onko kiehkurakin peräpohjalaismurretta?

Kiehkura näkyy mielenkiintoisesti puuttuvan pohjoisesta:
http://kaino.kotus.fi/sms/?p=article&wo ... 1c6dd22738

Äänteellisesti niillä voisi ehkä ollakin yhteinen kantasana, mutta mikä se voisi olla? Kummankin alkuperä jää epäselväksi...

ehkä hossas 60-70 taittees tuo kiehinen.
voisko olla muoto. kiehumisessa tasainen pinta menee rikki, ja muodostuu kaaria. sama koskessa: kiehuu-kuohuu.
hius-kiehkura ?

ristoilmari kirjoitti:ehkä hossas 60-70 taittees tuo kiehinen.
voisko olla muoto. kiehumisessa tasainen pinta menee rikki, ja muodostuu kaaria. sama koskessa: kiehuu-kuohuu.
hius-kiehkura ?

Ehkäpä kiehinen myös kiertyy ja sitten kihartuu, muodostaen kiehkuran.

Suomen Murteiden Sanakirja tuntee roppakaupalla lisää asiaan ilmeisesti liittyviä k(i)eh-sanueita, mm. seuraavaa:
– kiehata ~ kiehätä ~ kiehdata ~ kiehkata 'kieppua, häärätä, kuhista jne.'; johdoksina kiehiä, kiehitä, kiehdellä; variantteina myös kiehnata ~ kiehnätä (laajalevikkinen), kiejata ~ kiejätä (Hämeessä), kiekata ~ kiekätä (Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla).
– kiehde 'kaarre' (Kainuu)
– kiehinä 'kuhina' (E-Satakunta ja osin Häme)
– kiehittää 'pyörittää, kietoa'
– kiehkeä 'pyöreä' (itä-Savo) (ja myös 'kerkeä', 'kuohkea' ja 'viehkeä', mitkä merkitykset varmaan ovat sekaantumaa)
– kiehki ~ kiehkä ~ kiehko 'kehä, kiekko yms.' (josta kiekko-sanueen arvellaan syntyneen)
– kiehut 'tanssit' (Leppävirta)
– kehelmä 'lumeton puun/rakennuksen ympärys' (Länsi-Pohja)
– kehelä 'käyrä' (P-Satakunta)
– kehkerä 'kaareva' (Häme–Varsinais-Suomi)

Saamea tai muita ulkopuolisia kieliä on siis tuskin tarpeen vetää mukaan. kiehinen voisi oikein hyvin syntyä myös paikallisena johdoksena kieh+inen. Pohjalla kaiken tämän takana ovat varmaan vanhaa kantaa olevat sanat kehä ja kehrä (myöhäiskantasuomen *kehä, *kecrä < vksm. *keččä, *kečrä), mutta kaikkien johtoprosessien selvittely olisi työlästä. Pitkä ie joka tapauksessa sanueeseen syntyy lähinnä itämurteisuutena tavunloppuisten hk:n ja ht:n edellä — ehkä osittain se on levinyt myös kiero, kiertää -sanueen myötävaikutuksella.

kieh-kannasta sitten saataisiin myös kih- ja käh- tyypillisinä deskriptiivimuunnelmina. Jälkimmäinen voisi olla sanueen käyrä, käkkärä jne. motivoima.

Luulisin että kiehua sen sijaan ei liity tähän, merkitys on liian etäällä.

Pystynen kirjoitti:Suomen Murteiden Sanakirja tuntee roppakaupalla lisää asiaan ilmeisesti liittyviä k(i)eh-sanueita, mm. seuraavaa:
– kiehata ~ kiehätä ~ kiehdata ~ kiehkata 'kieppua, häärätä, kuhista jne.'; johdoksina kiehiä, kiehitä, kiehdellä; variantteina myös kiehnata ~ kiehnätä (laajalevikkinen), kiejata ~ kiejätä (Hämeessä), kiekata ~ kiekätä (Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla).
– kiehde 'kaarre' (Kainuu)
– kiehinä 'kuhina' (E-Satakunta ja osin Häme)
– kiehittää 'pyörittää, kietoa'
– kiehkeä 'pyöreä' (itä-Savo) (ja myös 'kerkeä', 'kuohkea' ja 'viehkeä', mitkä merkitykset varmaan ovat sekaantumaa)
– kiehki ~ kiehkä ~ kiehko 'kehä, kiekko yms.' (josta kiekko-sanueen arvellaan syntyneen)
– kiehut 'tanssit' (Leppävirta)
– kehelmä 'lumeton puun/rakennuksen ympärys' (Länsi-Pohja)
– kehelä 'käyrä' (P-Satakunta)
– kehkerä 'kaareva' (Häme–Varsinais-Suomi)

Saamea tai muita ulkopuolisia kieliä on siis tuskin tarpeen vetää mukaan. kiehinen voisi oikein hyvin syntyä myös paikallisena johdoksena kieh+inen. Pohjalla kaiken tämän takana ovat varmaan vanhaa kantaa olevat sanat kehä ja kehrä (myöhäiskantasuomen *kehä, *kecrä < vksm. *keččä, *kečrä), mutta kaikkien johtoprosessien selvittely olisi työlästä. Pitkä ie joka tapauksessa sanueeseen syntyy lähinnä itämurteisuutena tavunloppuisten hk:n ja ht:n edellä — ehkä osittain se on levinyt myös kiero, kiertää -sanueen myötävaikutuksella.

kieh-kannasta sitten saataisiin myös kih- ja käh- tyypillisinä deskriptiivimuunnelmina. Jälkimmäinen voisi olla sanueen käyrä, käkkärä jne. motivoima.

Luulisin että kiehua sen sijaan ei liity tähän, merkitys on liian etäällä.

Tämähän on oikein lupaava kartoitus. Moni noista sanoista sisältää vielä *k-aineksen joko perusvartalossa (kiehki), heikossa asteessa (kiehittää < *kiehgittädäk?) tai osassa variantteja (kiehkata). Silloin kehä-yhteys heikkenee.

Mutta e:lliset variantit ehkä kehkerää lukuun ottamatta näyttävät minusta kaukaisemmilta ja voisivat selittyä toisin.

Sanavartalon rakenne viittaa suhteelliseen nuoruuteen: pitkä vokaaliaines + konsonanttiyhtymä.

päivän kehrä,

Jaska kirjoitti:Sanavartalon rakenne viittaa suhteelliseen nuoruuteen: pitkä vokaaliaines + konsonanttiyhtymä.

Näin yritin sanoakin: vokaalin piteneminen h:n + konsonantin edellä on hyvin tunnettu muinaiskarjalainen ilmiö. Viimeksi tätä on tarkemmin käsitellyt Terho Itkonen 1987 (linkistä löytyy käsiteltyjen sanojen lista). Usein nämä ovat levinneet myös länsimurteiden suuntaan, yleiskielessäkin on mm. hiihtää, huuhkaja, kyyhky, paahtaa, ruuhka. Siis luultavasti esim. kiehkeä < *keehkeä < *kehkeä, joka puolestaan olisi ihan normaali adjektiivijohdos kehä-sanasta (tyyppiä valo : val-kea).

Tarkempaa näiden pitkien vokaalien murrelevikkiä ei ole kartoitettu, mutta kieh(k)-vartalo on kai siis päätynyt Peräpohjolaan joko pohjalaisten törmättyä karjalaisiin keskiajalla, tai on levinnyt jo aiemmin "vastavirtaan" esisavon ja muinaishämeen läpi ja mennyt pohjoiseen jo ensimmäisen länsisuomalaisen asutuksen mukana.