Jaska kirjoitti:Mielenkiintoinen kytkös. Harmaa-sanalle on kuitenkin esitetty balttilainen vastine, liettuan irmas 'harmaa'
http://en.wiktionary.org/wiki/harmaa
SSA:n mukaan sanasta on baltissa myös a:llisia variantteja, jolloin lainasuhde olisi lähes täydellinen: keskikantasuomen *armas > myöhäiskantasuomen harmas : harmahan > suomen harmaa : harma(h)an. Tässä olisi taivutusvartalo yleistetty nominatiiviinkin.
Pystynen kirjoitti:Alkuperäinen vartalo ei kylläkään ole harmaha vaan harmaja
Taavetti kirjoitti:Tästä tulikin mieleeni, että kun runoutemme on ikivanhaa, minkä verran liekään runouden edellyttämät muodot ovat ohjanneet normaalinkin, puhutun kielen kehitystä. Lainaukseni muoto on kielessämme uudempaa, mutta varmasti on vanhempi alkusoinnullinen muoto ja sen eri runojalat edellyttäneet muotoilua pitkäsanaisessa kielessämme.
Pystynen kirjoitti:Tosiaan olenkin nähnyt teorian, jonka mukaan juuri runolauluperinteeseen nojautuisi suomen (ja karjalan) kielen vanhakantainen, vokaalipitoinen trokeepoljento. (Samanlaista runoutta löytyy samojedeiltä.) Vaikka toimisi tuo toisinkin päin: vanhakantaisuus voisi yhtä hyvin olla mahdollistanut runoperinteen säilymisen lähellä alkuperäistä asuaan. Eli kumpi on muna ja kumpi on kana?
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 8 vierailijaa