Asko Parpola paikantaa kantasuomen syntyalueen
Lähetetty: 25 Kesä 2013 17:11
Uusimmassa osassa Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia (266: http://www.sgr.fi/sust/sust266/sust266.html) on Asko Parpolan laaja artikkeli, jossa hän sovittaa uusimmat historiallisen kielitieteen tulokset arkeologiseen kokonaiskuvaan.
Parpola perustelee erittäin pätevästi, kuinka länsiuralin leviäminen alkaa tekstiilikeramiikan piirissä. Sen jatkajakulttuureista Gorodets-kulttuurissa olisi kehittynyt mordva ja Akozino-Akhmylovo-kulttuurissa itämerensuomi. Akozinon-Mälarin tyypin kirveet leviävät Baltiaan, Länsi-Suomeen ja keskis-eteläiseen Ruotsiin pronssi- ja rautakausien vaihteessa (~500 eKr.). Tähän liittyy Morbyn keramiikka Suomen rannikolla, Ilmandun keramiikka Virossa ja vastaavat muodot Latviassa ja Ruotsissa. Myös tarhakalmistot voidaan liittää samaan kokonaisuuteen, ja sikäli kuin ne edustavat "kuolleiden talojen" pohjakiveyksiä, niillä on vastineita myös Ylä-Volgan D'akovon kulttuurissa sekä Akozinon kulttuurissa.
Lounais-Suomessa ja Virossa aiempaa asutusta edustaisi Paimion ja Asvan keramiikka, jotka liittyvät Baltian kulttuurijatkumoon ja olisivat Parpolan mukaan edustaneet kantabalttilaista väestöä. Tämä selittäisi sen, että balteilta on lainattu maataloussanaston lisäksi aivan turhaa sanastoa kuten ruumiinosien ja sukulaisten nimityksiä, vaikka niille on vanhastaan ollut omaperäisetkin nimitykset. Tällainen kertoo hyvin tiiviistä kontakteista, jopa yleisestä kaksikielisyydestä, ja selittyisi nyt siis balttilaisella substraatilla: Lounais-Suomen ja Viron kanta- tai pohjoisbaltit olisivat vaihtaneet kielensä kantasuomeen.
Näyttää siltä, että itämerensuomalainen kieli on levinnyt Suomeen ja jopa Viroonkin ensimmäisen kerran vasta aivan pronssikauden lopussa.
Parpola perustelee erittäin pätevästi, kuinka länsiuralin leviäminen alkaa tekstiilikeramiikan piirissä. Sen jatkajakulttuureista Gorodets-kulttuurissa olisi kehittynyt mordva ja Akozino-Akhmylovo-kulttuurissa itämerensuomi. Akozinon-Mälarin tyypin kirveet leviävät Baltiaan, Länsi-Suomeen ja keskis-eteläiseen Ruotsiin pronssi- ja rautakausien vaihteessa (~500 eKr.). Tähän liittyy Morbyn keramiikka Suomen rannikolla, Ilmandun keramiikka Virossa ja vastaavat muodot Latviassa ja Ruotsissa. Myös tarhakalmistot voidaan liittää samaan kokonaisuuteen, ja sikäli kuin ne edustavat "kuolleiden talojen" pohjakiveyksiä, niillä on vastineita myös Ylä-Volgan D'akovon kulttuurissa sekä Akozinon kulttuurissa.
Lounais-Suomessa ja Virossa aiempaa asutusta edustaisi Paimion ja Asvan keramiikka, jotka liittyvät Baltian kulttuurijatkumoon ja olisivat Parpolan mukaan edustaneet kantabalttilaista väestöä. Tämä selittäisi sen, että balteilta on lainattu maataloussanaston lisäksi aivan turhaa sanastoa kuten ruumiinosien ja sukulaisten nimityksiä, vaikka niille on vanhastaan ollut omaperäisetkin nimitykset. Tällainen kertoo hyvin tiiviistä kontakteista, jopa yleisestä kaksikielisyydestä, ja selittyisi nyt siis balttilaisella substraatilla: Lounais-Suomen ja Viron kanta- tai pohjoisbaltit olisivat vaihtaneet kielensä kantasuomeen.
Näyttää siltä, että itämerensuomalainen kieli on levinnyt Suomeen ja jopa Viroonkin ensimmäisen kerran vasta aivan pronssikauden lopussa.