Sees2011 kirjoitti:Paljon kiitoksia. Tässä sulattelussa nenee aikaa.
Muistan poikani historianmonisteista, että siellä sanottiin, että Suomi ajautui rauhallisesti osaksi Ruotsin valtakuntaa. Onkohan tämä vain toinen tapa ilmaista se, ettei sotia käyty tuon enempää vai onko tämä osa historiasta jotenkin häveliäästi unohdettu?
Luulen, että noin sanotaan vain koska meillä ei ole mitään paikallisia historiallisia dokumentteja ajalta. Eli siinä yksinkertaisuuden nimissä oletetaan, että sitä ei ole, mistä ei puhuta.
Mutta jo paavin kirjeet kertovat että suomalaiset aina vihollisen uhatessa pyytävät saarnaajia, mutta hädän hälvettyä rääkkäävät ja tappavat näitä - ei tämä kuulosta siltä, että suomalaiset olisivat rauhanomaisesti alistuneet vieraan kirkkoverottajan vallan alle. Ehkä koko tuo "rauhanomaisuus" on K18-versio? Virossakin Henrik kertoo lähetyssaarnaajia silvotun ja syödyn, mutta ei tällaisesta varmaan kuule sikäläisissä kouluissa...
Ja kun olosuhteet Virossa ja Suomessa ovat niin suuressa määrin yhtenevät, niin olisi todella epätodennäköistä, että täällä käännytysvalloitus olisi edennyt jotenkin rauhanomaisesti.
Kinaporin kalifi kirjoitti:Karjalaiset olivat ilmeisesti esim. Aleksanterin mukana Nevalla 1240 ja sittemmin Peipsijärvellä 1242 ja kuvittelivat varmaankin olevansa Novgorodin arvokkaita liittolaisia. Uusi raskas verokuorma ja vieras komento johti sittemmin kapinoihin ja osa karjalaisista siirtyi lopulta Ruotsin puolelle. Ruotsin eteneminen Itä-Suomessa olisi tuskin onnistunut yhtä hyvin ilman näitä uusia liittolaisia, Karjalan ajauduttua sisällissotaan.
Lindin mukaan tärkeä rooli kapinoissa on saattanut olla niin sanotuilla kobilitskie kareli l. tamma-karjalaisilla, jotka saattoivat edustaa paikallisia hevoskasvattajia, ehkä jonkinlaista hevosia käyttävää soturiryhmittymää.
Kiitos, loistava lähde!
Löytyy näköjään PDF:nä googlaamalla; Google-linkki vain on liian pitkä tänne.
Nuo varhaiskeskiajalta tunnetut jatkuvat puolenvaihdot ovat mielenkiintoinen ja nykyperspektiivistä huvittavakin ilmiö: tyypeillä ei ollut minkäänlaista lojaalisuutta liittolaisiaan kohtaan, vaan seuraavana vuonna saatettiin liittoutua entisen vihollisen kanssa entistä liittolaista vastaan. Sama näkyy niin hämäläisten, karjalaisten kuin kveenienkin kohdalla (ja virolaisten, lättiläisten jne.).
Onhan se ymmärrettävästi ollut tasapainottelua, ettei sen paremmin Ruotsi kuin Venäjäkään olisi saanut liikaa valtaa alueella ja alistanut esim. hämäläisiä - siksi on tietysti pitänyt pitää vastapuolikin mukana pelissä. Yksilötasolla silti ihmetyttää, että ovatko ne tuuliviirit olleet koko ajan samat johtomiehet, vai oliko joka heimossa eri "puolueita"? Eli kutsuttiinko apuun ruotsalaiset venäläisiä vastaan kun heimokuningas oli ruotsalaismielinen, ja venäläiset apuun ruotsalaisia vastaan kun heimokuningas oli itään kallellaan?
Minulla on muuten mielenkiintoinen hypoteesi, jota ei tosin voida todistaa.
Mauno Jokipii on perustellut kirjassa Hämeen käräjät I, miksi "perinteisin" ajoitus Hämeen ristiretkelle eli 1249 on se uskottavin. Mutta miksi ruotsalaiset haluaisivat nujertaa uskotun liittolaisensa? Miksei heille riittänyt liittosuhde?
Vastaus löytyy muinaisvenäläisestä Sofian kronikasta (muistaakseni siitä, koska minulla ei taaskaan ole käsillä kirjaa Suomen varhaiskeskiajan lähteitä), jossa kerrotaan Novgorodin ruhtinaan Aleksanteri Nevskin voitosta Nevalla 1240. Eri lähteethän kertovat, että ruotsalaiset, suomalaiset ja hämäläiset hyökkäsivät tuolloin Nevalle (ja baltialaisen teutoniveljestön piti hyökätä samaan aikaan Peipsijärven takaa mutta he myöhästyivät). Mutta Sofian(?) kronikka tietää kertoa, että Aleksanteri Nevskin saapuessa paikalle ihmeellinen näky kohtasi heitä: herran enkelit olivat jo surmanneet ruotsalaiset!
Eli osakunnia suuren Aleksanteri Nevskin voitosta voisi kuulua hämäläisten juonittelupolitiikalle: kunnon petoksella nämä "herran pikku enkelit" saivat kerralla nujerrettua rasittaviksi käyneet naapurinsa käännyttäjä-ruotsalaiset! Tämä selittäisi sen, miksi Birger-jaarlin pakkomielteenomainen kiinnostus kohdistui sittemmin Hämeeseen, missä hän vakiinnutti valtansa vihdoin vuoden 1249 sotaretkellä.