Karjalaisilla oli ns. "viikinkiaikana" ja senkin jälkeen kauppasatama Koiviston salmessa. Itse pääasutus oli ilmeisesti Viipurinlahdella, josta pääsi -tai oli päässyt- Vuoksen vesistöön ja Laatokalle. Koiviston karjalainen kauppasatama mainitaan vielä uudella ajalla, vaikka Viipurin kaupunki oli jo ilmaantunut. Eräs Viipurin linnanherra pyrki vielä suhteellisen myöhään saamaan kaupankäynnin siirtymään pois perinteisestä karjalaisten satamasta, joten perinne siis oli elossa.
Kauppasatamiin tulevaa meriliikennettä suojasi tapaoikeus, kaupparauha: Se tarkoitti että laivaa joka selvästi suuntasi avomereltä kohti kauppapaikkaa, ei saanut kohdella vihollisena t. rosvona. Jos laiva suuntasi kohti asutusta, sen pääteltiin olevan vihamielisissä aikeissa, ja aiheutui hälytys. Koiviston satama kuuluu siis samaan ilmiöön, kuin Hiittinen ja Birka. Birk- birka-nimityksiä on pitkin Itämerta, po. paikkojen niminä, ja soumeksi se on koivu- koivisto. Minun teoriani on, että näiden kauppatorien alue merkittiin koivunlehvä-jutuilla: Köynnöksillä tai koivuvihdoilla, -ja tapa oli sama Sveanmaalla ja Karjalassa.
Kauppatoreilla kohtasivat myyjät ja ostajat, ja kaikki olivat aseistettuja, koska rosvoille liian houkutteleva kohde. Kauppiaat, joiden heimon t. esivaltiollisen yhteisön kanssa voitiin jopa olla samaan aikaan sodassa, saivat tulla ja mennä kauppapaikkaan. Näin siksi, että tavara liikkuisi kaikissa oloissa. Kauppiasseurueille oli venäläinen nimitys: Varjagit.
Joissain tapauksissa on epäilyjä, että jotkut kauppiaat pyrkivät ottamaan etua kilpailijoihin nähden hankkimalla agentteja paikanpäältä. Teljän ja Hahlon muinaiskaupungeiksi joskus kutsutut kohteet olivat kauppa-aittoja, joiden avulla ulkomaalainen ostaja pystyi olemaan läsnä mielenkiintoista tavaraa tuottavalla seudulla myös purjehduskauden ulkopuolella: Myyjät tulivat Hämeen turkismailta talvikelillä, ja keväällä kun muut kaupantekijät vasta soutivat Kokemäenjoella, "kauppasaksan" myyntivarasto oli jo vaihdettu parhaisiin turkiksiin, jotka lähtivät samantien Keski-Eurooppaan.
Pysyvästi paikalle sijoittunut kauppa-agentti on voinut olla kauppiaan poika, jonka tämä oli esitellyt paikalliselle mahtimiehelle, ja naitettu tämän tyttärelle. Näinpä päästiin "reittä pitkin taloon" kuten porilainen kauppaneuvos Lauri Kivekäs sai alkupääoman naimalla apteekkarin lesken. Terästehdas Lokomo olikin kansan suussa "Laurin Omalla Kullilla Ostettu MiljoonaOmaisuus". Ehkä Kivekkäällä oli jokin geeni rautakauden kauppasaksoilta?
Jos/kun kauppavieraan suku integroitui paikalliseen mahtisukuun, silloin saattoi kielivaikutteita siirtyä, -enkä viittaa nyt mihinkään fyysiseen. Muinainen kaupankäyntiverkosto joutui aikakauden muuttuessa dynaamiseen tilaan ja menetti vuosituhantisen olemuksensa. Eräs ilmiö oli kausittaisten kauppatorien korvautuminen pysyvillä yhdyskunnilla, jotka olivat alussa monikansallisia. Hansa-verkosto viimeisteli muutoksen.
Muinaiset kaukokauppiaat toimivat nykyaikaan verrattuna pienellä volyymilla, mutta laukkuryssiin nähden monikertaisella. Sitten kun kausiluontoisille kauppatoreille ilmaantui pysyviä yhteisöjä, ne olivat irrallaan paikallisista valtarakenteista ja monikansallisia. Novgorod oli ilmaantunut kolmen paikallisen heimon, sloveenien, krivitsien ja suomalaisten, kauppapaikkojen yhdistyessä, sanovat venäläiset kirjoittajat. Munkki Nestorin mukaan varjageja, joille Novgorod oli avoin tukikohta, olivat svealaiset, gotlantilaiset, jopa anglosaksit. Kauppaseurue-kompleksi oli siis monikansallinen. Novgorodissa kaikilla, varjageilla, paikallisilla ja mm. karjalaisilla, oli yhtäläinen asema. Kaupungin ruhtinas valittiin huutoäänestyksellä torilla (Ves), ja kaikki saivat huutaa. Tiettävästi eräs N-haplo -tyyppi huudettiin valtaan ainakin kerran. Hänestä on sittemmin sepitetty myytti.
Novgorodin tapauksessa monikielisyys vaihtui ympäröivän maaseudun kieleen, mutta toisenlaistakin on voinut tapahtua: Paikallinen ali-metropoli on ympäristön kohtauspaikka, ja tavaranvaihdon areena. Kaikki menevät sinne säännöllisesti, ja tapaavat siellä toisiaan. Otollista kielivaikutteiden omaksumiselle.
Ei ole syytä vähätellä muinais-kaukokauppiaita laukkuryssinä. Suomea koskettaneita esivaltiollisia tavaranvaihtoverkostoja on ollut useita. Lyhyesti:
- Piitä Valdailta Suomeen; Suomusjärven kulttuurin aikana.
- Äänisen vihreäliusketta ja kuparia Suomeen: Kampakeramiikan aikana,
- "Suomalaisia korvakenuijia" mm. Venäjälle, -vaihtotavaraa en tiiä mutta levisivät kauas,
- Pronssi-kauppa Keski-.Volgan ja Petshoran suunnasta, paikallinen Ananjinon kulttuuri myyjänä,
- Seima-Turbino -ilmiö,
- Varhainen rauta-teknologia, Ananjinosta,
- Pronssiesineitä Skandinaviasta (Tanska), tuontitavaraa, ei kokonaista kulttuurikuvaa,
- etc.
Kauppateillä on siis ollut hulinaa siitä alkaen, kun ensimmäinen proto-suomalainen asettui näille maille, ja kehitti itselleen jonkinlaisen ostovoiman. Kas, joku halusi hänen turkiksensa tms., ja jättää tilalle jotain mikä suomalaista kiinnosti.