aikalainen kirjoitti:Kielitieteen puolella puhuvat paleokielistä eli muinaiskielistä, kun tarkoittavat kadonneita kielikuntia. Mielikuvista huolimatta nimi ei liity paleoliittiseen eli varhaisempaan kivikauteen.
Mielikuvat eivät kuulu loogiseen ajatteluun. Muinaiset kiinalaiset: "Jos haluat viljellä järjen puutarhaa, sinun on raivattava mielikuvien rikkaruohot."
aikalainen kirjoitti:Florian Geyer kirjoitti:Kartan mukaan on mahdollista että Suomen ensimmäiset viljelijät, ja Äänisen-Karjalan viljelijät puhuivat Volgan yläjuoksulla käytettyä kieltä, joka ei ollut vieras viljelyn vastaanottajillekaan. Voi olla toki, että säilyttivät svidryn kielen pohjoisen myöhäismurteen, vaikka koko heidän elämäntapansa muuttui hyvin radikaalisti maamviljelyn ja kyläasutuksen tullessa.
Kielen osalta näkemyksesi on mahdollinen, joskin tällaisissa spekulaatioissa on isot epävarmuudet.
Totta.
aikalainen kirjoitti:Arkeologian osalta ei niinkään mahdollinen, koska sieltä ei löydy tukea maatalouskyläasutukselle. Kampakeraamisella kaudella Suomessa asuinpaikat olivat pyyntiin sopivilla paikoilla. Tattarin kasvatus ilmeisemminkin sivutuotantoa, verrattavissa kasvimaahan, tai sitten muutaman seikkailijan päätoimisia kokeiluja. Isot epävarmuudet tässäkin.
Tattarin ja pellonraivauksen merkkien ilmaantuminen järvisedimentteihin kertoo elintavan radikaalista muutoksesta vuotuiskierrosta ja lapinkylistä pysyvään asutukseen peltojen äärellä. Vaikka uuden elämäntavan harjoittajat olisivat olleet pieni vähemmistö, heidän ja metsästäjäkeräilijöiden välille muodostui jyrkkä etniteettien ero. Jo ennen viljelyä oli Suomen alueella yllättävän suuria kyliä, pohjoisen jokivarsissa, joita olen ymmärtänyt kalastukseen tukeutuviksi. Tämänkaltainen pysyvä asutus suurine taloineen madaltaa myös kynnystä omaksua ainakin puutarhaviljely ja kotieläimiä.
Suomen alueen "ensimmäiset viljelykokeilut" jatkuivat sitten yhteenmenoon noin 1000 vuotta. Virallinen maanviljelys Itä-Suomessa alkoikin jotain 400 vuotta sitten, joten nykyiset maajussit ne vasta kokeiluhenkisiä ovatkin!
Kyllä se kuva Suomen subneoliittisesta asutuksesta vielä tarkentuu. Viimeksi löydettiin hirsisalvos-talot joita ei pitänyt olla olemassakaan, vaan asuimme risumajoissa ja söimme käpyjä.
aikalainen kirjoitti:Mutta ... länsiuralilaisten ja balttien varhainen levikkivaihe on ollut aivan eri aikakautta kuin jääkauden loppuvaiheen svidry, väliä jotain 5000-7000 vuotta, joten sille välillä on voinut tapahtua vaikka mitä, enpä lähde edes spekuloimaan.
Mitä on tapahtunut, se sattui 5-7000 vuotta sitten tänne tulleille, ellei muita tulokkaita löydy.
aikalainen kirjoitti:Florian Geyer kirjoitti:Silmänruokaa:
Taidemaalari osunut sopivasti paikalle Huhdasjärvelle.
Alkuperäinen maalari näki neoliittis-tyyppistä kuokkaviljelyä Floridassa 1500-luvulla jKr., väritys on sitten hänen. (Ihan vähän tuunasin selitystä.)
aikalainen kirjoitti:Florian Geyer kirjoitti:Muistelen, että Petri Kallio tunnisti kantagermaaniin vaikuttaneen substraattikielen vokaalimoodin: Neljä vokaalia. En nyt puutu siihen, mitä löytyy nykyisistä germaanisista kielistä, mutta etruskissa, jolla oletan olevan yhteys neoliittisen Euroopan maanviljelysväestöön, on neljä vokaalia, ei sen enempää: "Etruskin vokaali-systeemin uskotaan olleen hyvin yksinkertainen, käsittäen [a], [e], [i] ja [u].
Helpottaa visailussa 'ostatko vokaalin'.
"Useimmat tutkijat tukevat seuraavanlaisia näkemyksiä: Etruskit tulivat Italiaan jostakin Vähästä-Aasiasta 800-luvun eKr. alussa. Kreikkalaiset kutsuivat heitä ”tyrrheeneiksi” tai ”tyrseeneiksi”, ja itaaliset kansat ”tusci-” tai ”etrusci-” nimillä. Itse he nimittivät itseään ”rasenna”.
Kukaan arkeologi tai historioitsija -alkaen Herodotos Halicarnassolaisesta– ei katso, että etruskien kulttuuri ja tavat olisivat yhteneviä heidän itaalisten naapuriensa kanssa. Uskonto on erilainen huolimatta joidenkin jumaluuksien lainautumisesta indoeurooppalaisille etruskien uskonnosta. Itaaliset kansat käyttivät näistä jumalistaan uusia nimiä, koska etruskinkieliset nimet olivat heille vaikeita lausua ja muistaa.
Roomalaiset tapasivat sanoa: ”[i]Etruscan non legatur”, -etruskia ei voi lukea. Roomalaiset olivat kopioineet kirjaimistonsa etruskeilta ja kreikkalaisilta, ja eräät kultti-termit olivat yhteisiä, mutta etruskin puhuminen ja ymmärtäminen oli roomalaisille vaikeaa. Etruskin ja itaalisten kielten sanat eivät muistuta juuri toisiaan, kuten oheisesta sanaluettelosta voi havaita.
Vain persoonapronominit mi – me -mini ja sanat neft´s – nepot (pojanpoika) ovat yhtäläisiä, mutta ne on voitu lainata. Sanalla ”clan” (poika) näyttää olevan yhteys iirin ”clann” (lapset), mutta iiriläinen sana tulee latinan ”plantaresta”, millä ei ole yhteyttä etruskiin. Sanastollista yhteyttä ei siis ole.
Foneettinen rakenne on myös erilainen. Esimerkiksi etruskissa ei ole soinnillisia loppuja, [b], [d], tai [g], kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Milloin nämä äänteet esiintyvät vieraissa sanoissa, ne on useimmiten kirjoitettu P, T ja K. Etruskissa on ero aspiroivien ja ei-aspiroivien soinnittomien päätteiden välillä: [p] — [ph], [c] — [ch], [t] — [th], mikä on yleistä vain kreikassa ja iraanisissa kielissä, mutta ei itaalisissa. Etruskin vokaali-systeemin uskotaan olleen hyvin yksinkertainen, käsittäen [a], [e], [i] ja [u] ilman pitkän ja lyhyen vokaalin eroa. Itaalisissa kielissä, latinassa, oskissa ja umbrissa, on kaikissa pitkät ja lyhyet vokaalit. Äännettä [o] ei ole etruskissa lainkaan.
Erikoinen foneettinen rakenne on suurin vaikeus etruskin kirjaimiston selittämis-yrityksissä. Se näyttää kreikkalaiselta, mutta sanat ovat tuntemattomia. Huomattava venäläinen lingvisti V.Ivanov kirjoittaa:
”Tilanne etruskilaisten tekstien tutkimisessa näyttää paradoksilta. Niiden tutkiminen ja mahdollinen foneettinen tulkinta kohtaa vaikeuksia, sillä riittävän selvyyden saaminen etruskin kirjoitusjärjestelmästä puhumattakaan etruskin tekstien ymmärtämisestä on äärimmäisen sitkeää ja hidasta lukuunottamatta muutamaa lyhyttä hautakirjoitusta, jotka käsittelevät henkilöiden nimiä ja suhteita. Komplikoidummat tekstit ovat yhä kääntämättä.”
Hyvin vähän, tai ei mitään, tiedetään etruskin muoto-opillisesta rakenteesta. Ainoa monikkomuoto, jonka tunnemme, on ais – aisar, ”jumala – jumalat”, mikä absoluuttisesti ei sovi indoeurooppalaisiin taivutuksiin. Sama pätee numeroihin, joista ainoastaan semph – septem, seitsemän, muistuttavat toisiaan.”