Muinainen Suomi

Antti Lahelma nostaa esiin Museoviraston ongelmat Hesarissa:
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a13725 ... f=fb-share

Täällä Museoviraston blogissa on keskustelua aiheesta:
http://blogi.nba.fi/2013/huhtikuu/raken ... -tarvitaan

Erityisen mielenkiintoinen on Jarmo Kankaanpään selvitys siitä, mitä kaikkea "jätteestä" eli kvartsi-iskoksista voi saada selville:

Luututkijat ovat aiemmissa kommenteissan valaisseet ansiokkaasti oman aineistonsa käyttöä ja käyttömahdollisuuksia. Olisi varmaan myös syytä selvittää asioista vähemmän perillä oleville lukijoille ja ehkä myös muutamille kirjoittajille minkälaisesta aineistosta kvartsi-iskosten kohdalla on kyse ja mitä sillä voi tehdä.

Kvartsi on yleisin Suomen kivikaudella esiintyvä kiviraaka-aine. Siitä on valmistettu erilaisia työkaluja ja niiden osia (esineitä) iskemällä. Lyömällä (yleensä toisella kivellä) isoon kvartsikappaleeseen eli ytimeen syntyy iskoksia (kivilastuja), joista osaa voidaan käyttää työkaluina (esim. veitsinä) sellaisenaan, osaa taas aihioina varsinaisten muotoiltujen työkalujen (esim. kaapimien) valmistamiseen. Kvartsin epäsäännöllisen lohkeavuuden takia syntyy kuitenkin myös paljon hukkapaloja eli jätettä.

Kvartsi-iskoksiksi on perinteisesti luetteloitu kaikki kvartsinkappaleet, joita luetteloija ei ole tunnistanut esineiksi. Vuosien mittaan on kuitenkin opittu tunnistamaan uusia esineitä mm. mikroskooppisten käyttöjälkien (erilaisten kulumien ja lohkeamien) perusteella, mikä tarkoittaa sitä, että iskoksiksi luetteloitujen löytöjen seassa on todellisuudessa paljon tunnistamattomia esineitä jo siksi iskosten hävittäminen hävittäisi paljon enemmän kuin kuvitellaan.

Iskosten säästämisen perusteet eivät kuitenkaan rajoitu niiden seassa oleviin esineisiin, joiden seulominen esiin olisi vuosikymmenten työ. Oikeiden iskostenkin informaatioarvo on viime aikoina moninkertaistunut, kun on alettu analysoida itse reduktiotekniikoita eli tapoja, joilla iskokset tuotetaan. Ytimestä voidaan irrottaa iskoksia joko tasoiskennällä (ytimeen muodostetaan suora pinta, jonka reunasta iskokset lyödään irti) tai bipolaari-iskennällä (ydin asetetaan kiven päälle ja nakutellaan toisella), jotka kumpikin tuottavat omanlaisiaan iskoksia ja jäännösytimiä. Lisäksi iskoksia syntyy mm. esineiden muotoilusta (ns. retussi-iskokset), ja näiden joukosta voidaan vielä erottaa yksipuolisten esineiden kuten kaapimien ja kaksipuolisten esineiden kuten lehdenmuotoisten nuolenkärkien valmistamisesta syntyneet iskokset.

Fraktuurianalyysillä jolla tutkitaan iskosten lohkeamista eri muotoisiksi fragmenteiksi iskentävaiheessa on myös voitu erottaa tiettyjä fragmenttityyppejä, joita on käytetty tiettyjen esineiden aihioina ja joilla toisaalta on tietty luontainen tilastollinen esiintymistiheys eri tekniikoilla tuotetuissa iskosaineistoissa. Tämän perusteella on esimerkiksi voitu arvioida, edustaako jokin asuinpaikan iskoskeskittymä koko iskoksentuotantoprosessia vai onko kyseessä joukko esineaihioiksi valikoituja iskoksia tai käänteisesti kokoelma, josta käyttökelpoisiksi katsotut iskokset on poimittu pois. Tämä kertoo varsin paljon kunkin löytöpaikan luonteesta ja siitä, mihin se sijoittuu yhteisöjen liikkumiskuvioissa, kvartsin käyttäjät kun olivat pääosin liikkuvia metsästäjä-kalastaja-keräilijöitä.

Kaikilla mainituilla iskostentuottomenetelmillä on sekä alueellinen että ajallinen ulottuvuus ja ne ovat opittuja eli kulttuurisesti periytyviä piirteitä. Koko iskostentuottoprosessi voidaan myös rekonstruoida isku iskulta ns. refitting- eli uudelleenkokoamisanalyysin avulla, jossa palat sovitetaan takaisin toisiinsa. Ns. chaîne opératoire tutkimuksessa pyritään selvittämään tarkkaan kiventyöstön eri vaiheet, fyysiset toiminnot ja päätöksentekoprosessit (lyönkö tuohon vai tuohon? Mikä liike tuottaa varmimmin haluamani tuloksen?), koska ne edustavat sellaista isältä pojalle tai mestarilta kisällille opetuksen kautta siirtyvää tietotaitoa, jonka käsialojen avulla päästään käsiksi traditiolinjoihin ja parhaimmillaan jopa yksilöihin. Toisaalta refitting-analyysiä ja fragmentaatioanalyysiä voi käyttää asuinpaikan rakenteen selvittämiseen: missä tehtiin iskosten alkutuotanto, missä valmistettiin esineet, missä loppuunkäytetyt tai rikkoontuneet esineet hylättiin, tehtiinkö kiventyöstöä sisällä vai ulkona (vuodenajat!), ovatko asuinpaikan kaikki työpisteet samanaikaisia vai onko asuinpaikka ollut pitempiaikainen jne..

Etenkin vertailevat tutkimukset vaativat useita kokonaisia aineistoja, koska vain kokonaisia aineistoja vertailemalla voidaan selvittää eri tekijöiden variabiliteetit . Juuri tällä hetkellä tutkimuksen alla olevista asioista mielenkiintoisimpia on myös usealla eri taholla tutkittava teknologinen muutos, jossa jääkauden jälkeen idästä tullut, piihin perustuvaan ns. säleteknologiaan tottunut varhainen pioneeriväestö joutui Suomeen tultuaan siirtymään kvartsin käyttöön ja sen myötä säleteknologiasta iskosteknologiaan ja kertakäyttöesineisiin, koska Suomessa ei ollut piitä saatavilla. Tämän kautta voidaan rekonstruoida maamme asuttamisen alkuvaiheet ensimmäisten pyyntiryhmien tilapäisistä vierailuista pysyvämpään asutukseen ja sopeutumiseen paikallisiin olosuhteisiin.

Kuten edellä olevasta toivottavasti käy ilmi, kvartsi-iskokset eivät suinkaan ole tutkijan kannalta mitäänsanomatonta jätettä, vaan päin vastoin monen esihistorian kysymyksen avaimia. Tämä ei myöskään ole mikään salaisuus; suomalaisesta kvartsitutkimuksesta on viime vuosina julkaistu useita artikkeleita sekä kotimaisissa että ulkomaisissa ammattijulkaisuissa. Tutkijoita ei toistaiseksi ole monta, mutta he ovat aktiivisia. Heidän tutkimusaineistonsa vähättely tai suoranainen tuhoaminen ei kuitenkaan ole omiaan ainakaan parantamaan heidän mahdollisuuksiaan jatkaa tutkimuksiaan maamme vanhimman esihistorian selvittämiseksi.

Jarmo Kankaanpää 26.4.2013 00:18

Lahelman avaus oli mielestäni erittäin tarpeellinen ja ajankohtainen monessa suhteessa. Syytä olisi todellakin pohtia, mitä oikeastaan on myyttisiin mittoihin kasvanut "kulttuuriperinnön asiantuntijuus", jota mukamas löytyy vain ja ainoastaan Museovirastosta...?

Viraston osallistuminen kaavoitus- ja yhdyskuntasuunnitteluun ei automaattisesti takaa muinaismuistokohteen suojelua. Tässä mielessä pääjohtajan kirjoitus on täyttä puppua ja siitä löytyy useita karmeita käytännön esimerkkejä lähivuosilta.

Viraston sadistinen hallintobyrokratia hidastaa, tai usein jopa kokonaan estää arkeologisen tutkimuksen Suomessa. Se näkyy mm. erittäin harvoin ilmestyvinä tieteellisinä artikkeleina kansainvälisissä julkaisuissa. Erään emeritus arkeologin mukaan kateelliset virkailijat kuvittelevat ihan oikeasti edustavansa huippututkimusta ja pyrkivät estämään sellaisen viraston ulkopuolisen tutkimuksen, joka vaarantaisi Museovirastolle sadan vuoden aikana kehittyneen "auktoriteettiaseman". Ilmiö oli tuttua jo 70-luvulla.

Ei siis ole mikään sattumaa, että akateemisen tutkimusmaailman taholta on noussut sellaisia ilmauksia kuin: "Suomi on arkeologian Albania". :lol:

Kun sekä Museovirastolta että varsinkin yliopistoilta on niistetty resurssit lähes olemattomiin, ei alalle ole syytä maalailla kovin ruusuisia tulevaisuudenkuvia.

wejoja kirjoitti:Kun sekä Museovirastolta että varsinkin yliopistoilta on niistetty resurssit lähes olemattomiin, ei alalle ole syytä maalailla kovin ruusuisia tulevaisuudenkuvia.

Niin, on vaikea kuvitella, että esim. lääketieteen toimijoille ei löytyisi resursseja sitä mukaa kuin löytyy tähdellistä tutkittavaa, esim. sikainfluenssan ja narkolepsian yhteys. Mutta kun maasta löytyy mahdollinen muinaisjäännöskohde, tieto mapitetaan odottamaan kunnes moottoritien rakentaminen on niin lähellä että on viimeinen hetki tehdä pikainen, pinnallinen selvitys kohteesta.

Häpeällistä, jos valtio on niin vararikon partaalla ja veloissa, että joudutaan asettamaan vastakkain vanhustenhoito ja arkeologisten kaivausten välitön, moitteeton hoitaminen. Maan kätkemien muinaisjäännösten tutkimista ei voida mielekkäästi yksityistää eikä ulkoistaa.

Tutkimuksen yksityistäminen on ihan oma episodinsa, josta hyvä esimerkki on Mikroliitti Oy:n vuosien kamppailu. Minusta yksityistäminen on ok, jos tutkimus on pätevää. On parempi että joku tutkii kuin että ei tutkita ollenkaan...

Pahin skenaario tosiaan on kuten toteat, että tutkimus jää pinnallisiksi hätätoimenpiteiksi, josta tietty moottoritie-episodi ei ole suinkaan ainoa esimerkki.

Voimme vain toivoa, että tilanne paranee tulevaisuudessa, kun nk. vanhan polven jarrut siirtyvät ansaitulle eläkkeelle ja nuori arkeologipolvi ottaa ruorin.

Jaska kirjoitti:Maan kätkemien muinaisjäännösten tutkimista ei voida mielekkäästi yksityistää eikä ulkoistaa.

Miksei muka? Nykyään nettiaikakaudella esimerkiksi asialleen omistautuneiden harrastajien kokoama porukka, joka toimisi joukkorahoituksella kerättyjen varojen avulla, voisi onnistua olemaan paljon tehokkaampi kuin nykyinen valtion byrokraattien hallinnoima systeemi.

Pahis kirjoitti:
Jaska kirjoitti:Maan kätkemien muinaisjäännösten tutkimista ei voida mielekkäästi yksityistää eikä ulkoistaa.

Miksei muka? Nykyään nettiaikakaudella esimerkiksi asialleen omistautuneiden harrastajien kokoama porukka, joka toimisi joukkorahoituksella kerättyjen varojen avulla, voisi onnistua olemaan paljon tehokkaampi kuin nykyinen valtion byrokraattien hallinnoima systeemi.

Tarkoitin, että minusta valtion velvollisuus on penkoa kaikki alueeltaan löytyvät muinaisjäännökset mahdollisimman hyvin - valtiolla kuitenkin on rajattomat resurssit toisin kuin yksityisillä toimijoilla, kunhan niitä vain jaettaisiin tähän tarkoitukseen riittävästi.

Ulkoistaminen kyllä voisi toimia, eli se että valtion "rajattomista" resursseista maksettaisiin että edes joku tutkii, ettei jäisi kokonaan tutkimatta, kuten wejojakin totesi.

Käytäntö voikin sitten olla hankala: jonkun pitäisi taas valvoa sekä rahan suuntaamista (ettei se mene Karibian-risteilyihin) ja kaivausten sekä analyysien laatua, ettei kilpailuttaminen johtaisi siihen mihin se usein johtaa, eli heikkolaatuiseen, juosten kustuun lopputulokseen (esim. suomalaista ammattitaitoa edustava homerakentaminen).

Joukkorahoitusta en näe tarpeellisena enkä mielekkäänä - valtiolla on velvollisuus järjestää rahoitus maa-alueidensa löytöjen penkomiseen. Löydettyjä esineitä ei nimittäin kannattaisi jättää aliurakoitsijoille (mihin heidän oman rahoituksensa käyttäminen johtaisi), vaan edelleen valtiollinen instanssi kuten museovirasto keskitetysti säilyttäisi ja laittaisi näytteille niitä.

Velvollisuuksista on aika turha puhua, jos velvoitettavaa tahoa ei vaan kiinnosta. Byrokraattien velvoittaminen mihinkään on ylipäätään aika hankalaa, usein se onnistuu vain lakimiesten ja oikeusjuttujen kautta.

Itse olen hieman pragmaattisempi: mitkä keinot toimisivat käytännössä, eli saisimme vähintäänkin tyydyttävällä tasolla muinaisjäännökset tutkittua ja tulokset yleiseen tietoon?

Nykyään motivoituneiden henkilöiden löytäminen ja rahoituksen saaminen netin kautta alkaa olla jo hyvin mahdollista. Kickstarter-tyylinen esittelyvideo kohteesta, jossa kerrotaan miksi se on tärkeä ja mitä sieltä voi löytyä.

Jos nyt valtiota johonkin kohtaan tässä tarvitaan, niin ehkä se voisi pitää huolta, että kaivauksen tekevä porukka toimii läpinäkyvästi. Eli kaivausluvan vastineeksi porukan täytyy pitää huolta, että kaikki tulokset kerrotaan avoimesti julkisuuteen. Isoin ongelmahan yksityisesti toteutetuissa kaivauksissa lienee se, että pieni porukka käy vain hakemassa omiin kokelmiinsa kaikki löydökset eikä kerro kenellekään muulle niistä mitään.

Kaivausluvan saaminenhan edellyttää jo nyt sitä, että kaivausraportista toimitetaan kopio Museoviraston arkistoon. Lisäksi löydetyt muinaiskalut kuuluvat tietenkin valtiolle, eivätkä löytäjille; löytöpalkkio maksetaan satunnaisista löydöistä, en tiedä miten vapaaehtoiskaivauksen kanssa meneteltäisiin.

Kaivauksen valvojan tulee olla arkeologin koulutuksen saanut henkilö, mutta muut voivat olla maallikoita, harrastajia, opiskelijoita. Takavuosinahan paljon kaivauksia saatiin tehtyä, kun ne teetettiin työllistämistöinä. Tuon systeemin ongelma oli kuitenkin, etteivät työttömät voineet kieltäytyä hommista, mikä oli ongelmallista paitsi motivaation, niin myös sen kannalta, että kaivaustyö on fyysisesti hyvin vaativaa, eikä sovi kaikille. Mutta en näe mitään syytä, etteikö samaa systeemiä voisi uusia nykyisen massatyöttömyyden aikana siltä pohjalta, että työttömät saisivat vapaasti osallistua avustajina kaivauksiin ilman pelkoa työttömyyskorvauksen menettämisestä. Idea on vapaasti käytettävissä, tosin pahoin pelkään, että suomalainen byrokratia ei mitenkään kykene taipumaan johonkin noin järkevään ja suoraviivaiseen ratkaisuun...

Viime vuosina on vapaaehtoisia kaivauksia vähennetty reilusti, koska valtiolla ei tunnu riittävän varoja valvojien palkkaamiseen. Jokakesäiset viikon mittaiset kaivausleirit loppuivat täälläkin, vaikka kohteita olisi runsaasti. Milloinkahan ne alkaisivat uudelleen, kiinnostaisi vielä tarttua lapioihin ja pienempiin kaapimiin.

Pahis kirjoitti:Itse olen hieman pragmaattisempi: mitkä keinot toimisivat käytännössä, eli saisimme vähintäänkin tyydyttävällä tasolla muinaisjäännökset tutkittua ja tulokset yleiseen tietoon?

Isoin ongelmahan yksityisesti toteutetuissa kaivauksissa lienee se, että pieni porukka käy vain hakemassa omiin kokelmiinsa kaikki löydökset eikä kerro kenellekään muulle niistä mitään.

Asia lienee juuri toisinpäin, nimittäin vakiintuneen (lue: vinoutuneen) käytännön mukaan Museoviraston tutkija voi edelleen pantata tietoa helposti ensimmäiset 10 vuotta, vedoten esim. "henkilökohtaiseen tutkimusintressiinsä". Kamppailu auktoriteettiasemasta ja paksusta julkaisuluettelosta lukumäärältään pienessä ammattikunnassa on ankaraa ja joskus panttaamiseen kuluu jopa koko työura.

wejoja kirjoitti:
Pahis kirjoitti:Itse olen hieman pragmaattisempi: mitkä keinot toimisivat käytännössä, eli saisimme vähintäänkin tyydyttävällä tasolla muinaisjäännökset tutkittua ja tulokset yleiseen tietoon?

Isoin ongelmahan yksityisesti toteutetuissa kaivauksissa lienee se, että pieni porukka käy vain hakemassa omiin kokelmiinsa kaikki löydökset eikä kerro kenellekään muulle niistä mitään.

Asia lienee juuri toisinpäin, nimittäin vakiintuneen (lue: vinoutuneen) käytännön mukaan Museoviraston tutkija voi edelleen pantata tietoa helposti ensimmäiset 10 vuotta, vedoten esim. "henkilökohtaiseen tutkimusintressiinsä". Kamppailu auktoriteettiasemasta ja paksusta julkaisuluettelosta lukumäärältään pienessä ammattikunnassa on ankaraa ja joskus panttaamiseen kuluu jopa koko työura.

Luonnontieteellisellä puolella panttaaminen on käytännössä estetty, koska isojen kansainvälisten projektien, esim. tutkimussatelliittien koko raakadata tulee julkiseksi jossain vaiheessa; virallinen rauhoitusaika on yleensä pari vuotta. Humanistisella puolella näyttäisi olevan aivan selkeästi tarvetta samanlaiselle systeemille. Ongelma vain on, että systeemin pystyttäjänä pitäisi olla juuri MV, joka nyt esiintyy tässä kuviossa asioiden jarruna(?).

Samaten humanistisen julkaisemisen kannattaisi siirtyä samanlaisen preprint-arkistokäytäntöön kuin luonnontieteiden puolella esim. arxiv.org. Homma toimii siis siten, että kun tutkija saa artikkelin valmiiksi, hän laittaa sen julkisesti saataville arkistoon yleensä samalla hetkellä, kun lähettää artikkelin lehteen. Arkistossa oleva versio on siis preprint. Lisäksi parin vuoden kuluttua julkaisemisesta arkistoon lisätään myös lopullinen versio lehden toimesta (osalla lehdistä on lisäksi/tämän sijaan oma julkinen arkistonsa). Tämä käytäntö on käytännössä lopettanut kontroverssien mutta julkaisukelpoisten tulosten juuttumisen konformistien pöydille ja lisäksi poistanut mahdollisuuden pölliä toisten tutkimusideat referee-vaiheessa.

Kyllä, mainitsemasi suunta on ainoa oikea...!

Muinainen Suomi

Arkeologi Lahelma kritisoi painavasti Museovirastoa

Arkeologi Lahelma kritisoi painavasti Museovirastoa