Luututkijat ovat aiemmissa kommenteissan valaisseet ansiokkaasti oman aineistonsa käyttöä ja käyttömahdollisuuksia. Olisi varmaan myös syytä selvittää asioista vähemmän perillä oleville lukijoille ja ehkä myös muutamille kirjoittajille minkälaisesta aineistosta kvartsi-iskosten kohdalla on kyse ja mitä sillä voi tehdä.
Kvartsi on yleisin Suomen kivikaudella esiintyvä kiviraaka-aine. Siitä on valmistettu erilaisia työkaluja ja niiden osia (esineitä) iskemällä. Lyömällä (yleensä toisella kivellä) isoon kvartsikappaleeseen eli ytimeen syntyy iskoksia (kivilastuja), joista osaa voidaan käyttää työkaluina (esim. veitsinä) sellaisenaan, osaa taas aihioina varsinaisten muotoiltujen työkalujen (esim. kaapimien) valmistamiseen. Kvartsin epäsäännöllisen lohkeavuuden takia syntyy kuitenkin myös paljon hukkapaloja eli jätettä.
Kvartsi-iskoksiksi on perinteisesti luetteloitu kaikki kvartsinkappaleet, joita luetteloija ei ole tunnistanut esineiksi. Vuosien mittaan on kuitenkin opittu tunnistamaan uusia esineitä mm. mikroskooppisten käyttöjälkien (erilaisten kulumien ja lohkeamien) perusteella, mikä tarkoittaa sitä, että iskoksiksi luetteloitujen löytöjen seassa on todellisuudessa paljon tunnistamattomia esineitä jo siksi iskosten hävittäminen hävittäisi paljon enemmän kuin kuvitellaan.
Iskosten säästämisen perusteet eivät kuitenkaan rajoitu niiden seassa oleviin esineisiin, joiden seulominen esiin olisi vuosikymmenten työ. Oikeiden iskostenkin informaatioarvo on viime aikoina moninkertaistunut, kun on alettu analysoida itse reduktiotekniikoita eli tapoja, joilla iskokset tuotetaan. Ytimestä voidaan irrottaa iskoksia joko tasoiskennällä (ytimeen muodostetaan suora pinta, jonka reunasta iskokset lyödään irti) tai bipolaari-iskennällä (ydin asetetaan kiven päälle ja nakutellaan toisella), jotka kumpikin tuottavat omanlaisiaan iskoksia ja jäännösytimiä. Lisäksi iskoksia syntyy mm. esineiden muotoilusta (ns. retussi-iskokset), ja näiden joukosta voidaan vielä erottaa yksipuolisten esineiden kuten kaapimien ja kaksipuolisten esineiden kuten lehdenmuotoisten nuolenkärkien valmistamisesta syntyneet iskokset.
Fraktuurianalyysillä jolla tutkitaan iskosten lohkeamista eri muotoisiksi fragmenteiksi iskentävaiheessa on myös voitu erottaa tiettyjä fragmenttityyppejä, joita on käytetty tiettyjen esineiden aihioina ja joilla toisaalta on tietty luontainen tilastollinen esiintymistiheys eri tekniikoilla tuotetuissa iskosaineistoissa. Tämän perusteella on esimerkiksi voitu arvioida, edustaako jokin asuinpaikan iskoskeskittymä koko iskoksentuotantoprosessia vai onko kyseessä joukko esineaihioiksi valikoituja iskoksia tai käänteisesti kokoelma, josta käyttökelpoisiksi katsotut iskokset on poimittu pois. Tämä kertoo varsin paljon kunkin löytöpaikan luonteesta ja siitä, mihin se sijoittuu yhteisöjen liikkumiskuvioissa, kvartsin käyttäjät kun olivat pääosin liikkuvia metsästäjä-kalastaja-keräilijöitä.
Kaikilla mainituilla iskostentuottomenetelmillä on sekä alueellinen että ajallinen ulottuvuus ja ne ovat opittuja eli kulttuurisesti periytyviä piirteitä. Koko iskostentuottoprosessi voidaan myös rekonstruoida isku iskulta ns. refitting- eli uudelleenkokoamisanalyysin avulla, jossa palat sovitetaan takaisin toisiinsa. Ns. chaîne opératoire tutkimuksessa pyritään selvittämään tarkkaan kiventyöstön eri vaiheet, fyysiset toiminnot ja päätöksentekoprosessit (lyönkö tuohon vai tuohon? Mikä liike tuottaa varmimmin haluamani tuloksen?), koska ne edustavat sellaista isältä pojalle tai mestarilta kisällille opetuksen kautta siirtyvää tietotaitoa, jonka käsialojen avulla päästään käsiksi traditiolinjoihin ja parhaimmillaan jopa yksilöihin. Toisaalta refitting-analyysiä ja fragmentaatioanalyysiä voi käyttää asuinpaikan rakenteen selvittämiseen: missä tehtiin iskosten alkutuotanto, missä valmistettiin esineet, missä loppuunkäytetyt tai rikkoontuneet esineet hylättiin, tehtiinkö kiventyöstöä sisällä vai ulkona (vuodenajat!), ovatko asuinpaikan kaikki työpisteet samanaikaisia vai onko asuinpaikka ollut pitempiaikainen jne..
Etenkin vertailevat tutkimukset vaativat useita kokonaisia aineistoja, koska vain kokonaisia aineistoja vertailemalla voidaan selvittää eri tekijöiden variabiliteetit . Juuri tällä hetkellä tutkimuksen alla olevista asioista mielenkiintoisimpia on myös usealla eri taholla tutkittava teknologinen muutos, jossa jääkauden jälkeen idästä tullut, piihin perustuvaan ns. säleteknologiaan tottunut varhainen pioneeriväestö joutui Suomeen tultuaan siirtymään kvartsin käyttöön ja sen myötä säleteknologiasta iskosteknologiaan ja kertakäyttöesineisiin, koska Suomessa ei ollut piitä saatavilla. Tämän kautta voidaan rekonstruoida maamme asuttamisen alkuvaiheet ensimmäisten pyyntiryhmien tilapäisistä vierailuista pysyvämpään asutukseen ja sopeutumiseen paikallisiin olosuhteisiin.
Kuten edellä olevasta toivottavasti käy ilmi, kvartsi-iskokset eivät suinkaan ole tutkijan kannalta mitäänsanomatonta jätettä, vaan päin vastoin monen esihistorian kysymyksen avaimia. Tämä ei myöskään ole mikään salaisuus; suomalaisesta kvartsitutkimuksesta on viime vuosina julkaistu useita artikkeleita sekä kotimaisissa että ulkomaisissa ammattijulkaisuissa. Tutkijoita ei toistaiseksi ole monta, mutta he ovat aktiivisia. Heidän tutkimusaineistonsa vähättely tai suoranainen tuhoaminen ei kuitenkaan ole omiaan ainakaan parantamaan heidän mahdollisuuksiaan jatkaa tutkimuksiaan maamme vanhimman esihistorian selvittämiseksi.
Jarmo Kankaanpää 26.4.2013 00:18
wejoja kirjoitti:Kun sekä Museovirastolta että varsinkin yliopistoilta on niistetty resurssit lähes olemattomiin, ei alalle ole syytä maalailla kovin ruusuisia tulevaisuudenkuvia.
Jaska kirjoitti:Maan kätkemien muinaisjäännösten tutkimista ei voida mielekkäästi yksityistää eikä ulkoistaa.
Pahis kirjoitti:Jaska kirjoitti:Maan kätkemien muinaisjäännösten tutkimista ei voida mielekkäästi yksityistää eikä ulkoistaa.
Miksei muka? Nykyään nettiaikakaudella esimerkiksi asialleen omistautuneiden harrastajien kokoama porukka, joka toimisi joukkorahoituksella kerättyjen varojen avulla, voisi onnistua olemaan paljon tehokkaampi kuin nykyinen valtion byrokraattien hallinnoima systeemi.
Pahis kirjoitti:Itse olen hieman pragmaattisempi: mitkä keinot toimisivat käytännössä, eli saisimme vähintäänkin tyydyttävällä tasolla muinaisjäännökset tutkittua ja tulokset yleiseen tietoon?
Isoin ongelmahan yksityisesti toteutetuissa kaivauksissa lienee se, että pieni porukka käy vain hakemassa omiin kokelmiinsa kaikki löydökset eikä kerro kenellekään muulle niistä mitään.
wejoja kirjoitti:Pahis kirjoitti:Itse olen hieman pragmaattisempi: mitkä keinot toimisivat käytännössä, eli saisimme vähintäänkin tyydyttävällä tasolla muinaisjäännökset tutkittua ja tulokset yleiseen tietoon?
Isoin ongelmahan yksityisesti toteutetuissa kaivauksissa lienee se, että pieni porukka käy vain hakemassa omiin kokelmiinsa kaikki löydökset eikä kerro kenellekään muulle niistä mitään.
Asia lienee juuri toisinpäin, nimittäin vakiintuneen (lue: vinoutuneen) käytännön mukaan Museoviraston tutkija voi edelleen pantata tietoa helposti ensimmäiset 10 vuotta, vedoten esim. "henkilökohtaiseen tutkimusintressiinsä". Kamppailu auktoriteettiasemasta ja paksusta julkaisuluettelosta lukumäärältään pienessä ammattikunnassa on ankaraa ja joskus panttaamiseen kuluu jopa koko työura.
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 13 vierailijaa