Hiihtäminen ja melominen
Lähetetty: 01 Huhti 2011 12:25
Muistelen joskus lukeneeni liki sata vuotta sitten kirjoitettua tekstiä, jossa huolekkaasti opetettiin suomalaisille oikeaa hiihtoterminologia. Erityisesti korostettiin, että suksilla liikkuminen ei ole suksimista eikä suksittelua vaan hiihtämistä. - Onko siis kuitekin niin, että hiihtää-verbille ei löydy vastinetta ims. kielten ulkopuolelta? Tarjoan hiihtämiselle lainaselitystä, joka varmaan on käynyt monen mielessä, mutta tullut hylätyksi kaavoihin sopimattomana. Satakunta vuotta sitten muuan itävaltalainen ehdotti suomen hinta-sanalle etymologiaa, jossa lähtökohtana oli germ. *skind- 'nahka, vuota'. Ehdotus ei saanut kannatusta arvatenkin koska pidettiin mahdottomana, että germ. sananalkuinen sk- voisi saada suomessa vastineekseen (*`s´>) h:n. Semanttisia vaikeuksiahan selitys ei tarjonnut.
Jos kuitenkin ajateltaisiin, että on ollut jokin aika tai jokin alue, jossa/jolloin puhuttu germaaninen kielimuoto olisi ääntänyt alkuperäisen sk:n tavalla, joka olisi suomalaisen korviin kuulostanut enemmän suhuässältä kuin miltään muulta silloisen suomen äänteeltä, niin edellä mainittu etymologia ei olisikaan aivan mahdoton.
Suksi on nykyruotsissa skida ja hiihtää ainakin murteissa myös skida. Kantaskadinaavissa vartalo on epäilemättä ollut *skitha- (th:lla merkitsen soinnitonta dentaalispiranttia), siis ennen tuon spirantin äännelaillista soinnillistumista. Suomeen lainattuna tästä olisi tullut *ki(i)hta- tai *ki(i)htä-.
Mutta jos hyväksymme sk:n korvaamisen lainattaessa suhuässällä tai sen seuraajalla h:lla, saamme vartalot hihta-, hihtä-, hiihta-, hiihtä-. Suomen nykymurteisssahan tavataa ainakin verbit hihtää, hihtaa ja hiihtää.
Voidaan tietysti kysyä, eikö tavunrajalla oleva soinniton dentaalispirantti olisi saanut vastineekseen pelkkää t:tä. Sekin olisi ollut mahdollista, mutta aivan samoin kuin yksikielinen savolainen saattaa sanoa (tai sanoo) schäferin sijasta seehveri, eikä *seeveri, niin myös yksikielinen myöhäiskantasuomalainen sanoi hiihtä- eikä *hiitä-.
Tuon tämän etymologian arvioitavaksi kainona ehdotuksena enkä mitenkään halua hampaat irvessä sen puolesta tapella. Tuleva tutkimus ratkaiskoon, onko siinä jotain itua.
Jos kuitenkin ajateltaisiin, että on ollut jokin aika tai jokin alue, jossa/jolloin puhuttu germaaninen kielimuoto olisi ääntänyt alkuperäisen sk:n tavalla, joka olisi suomalaisen korviin kuulostanut enemmän suhuässältä kuin miltään muulta silloisen suomen äänteeltä, niin edellä mainittu etymologia ei olisikaan aivan mahdoton.
Suksi on nykyruotsissa skida ja hiihtää ainakin murteissa myös skida. Kantaskadinaavissa vartalo on epäilemättä ollut *skitha- (th:lla merkitsen soinnitonta dentaalispiranttia), siis ennen tuon spirantin äännelaillista soinnillistumista. Suomeen lainattuna tästä olisi tullut *ki(i)hta- tai *ki(i)htä-.
Mutta jos hyväksymme sk:n korvaamisen lainattaessa suhuässällä tai sen seuraajalla h:lla, saamme vartalot hihta-, hihtä-, hiihta-, hiihtä-. Suomen nykymurteisssahan tavataa ainakin verbit hihtää, hihtaa ja hiihtää.
Voidaan tietysti kysyä, eikö tavunrajalla oleva soinniton dentaalispirantti olisi saanut vastineekseen pelkkää t:tä. Sekin olisi ollut mahdollista, mutta aivan samoin kuin yksikielinen savolainen saattaa sanoa (tai sanoo) schäferin sijasta seehveri, eikä *seeveri, niin myös yksikielinen myöhäiskantasuomalainen sanoi hiihtä- eikä *hiitä-.
Tuon tämän etymologian arvioitavaksi kainona ehdotuksena enkä mitenkään halua hampaat irvessä sen puolesta tapella. Tuleva tutkimus ratkaiskoon, onko siinä jotain itua.