Sigfrid kirjoitti:Rekonstruktiota lähinnä vastaavalla kielellä, joka ei ollut kantakieli, oli todennäköisesti rinnakkaisia, enemmän tai vähemmän samanlaisia kieliä, joista omaksuttiin uusia käsitteitä.
Kääntelin (kömpelösti) yhtä melko ajankohtaista (2014) Wienin yliopiston germanistiikan laitoksella tehtyä tutkimustyötä liittyen Keski-Euroopan vanhaan paikannimistöön. Liittyy erityisesti tähän Sipin toteamukseen
"...todennäköisesti rinnakkaisia, enemmän tai vähemmän samanlaisia kieliä, joista omaksuttiin uusia käsitteitä":
Corinna Scheungraber ja Friedrich E. Grünzweig (2014):
"Die altgermanischen Toponyme sowie ungermanische Toponyme Germaniens":
Hans Krahe (1963) käyttää termiä "vanhaeurooppalainen" (indoeurooppalainen) kuvaamaan koko Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Brittein saarilla esiintyvää vanhinta indoeurooppalaista sanastoa, jota esiintyy erityisesti Euroopan hydronyymeissä.
Ajankohtaista kritiikkiä Schramm (2001a, 2001b, 2004) ja Udolph (2003, 2004).
Krahe loi "vanhaeurooppalainen hydronymia"-termin vielä tänäkin päivänä oikeiksi pidetyille havainnoille, joiden mukaan suuressa osassa Eurooppaa on käytetty yhdenmukaista sanastoa vesistöjen nimitysten muodostamisessa ja jotka on kulloinkin omaksuttu jatkuvasti vaihtuvan väestön välittäminä vanhoina muotoina. Paikalle saapuneiden uusien väestöjen kielille tyypilliset sananmuodot eivät päässeet vaikuttamaan nimiin.
Krahen mielestä voidaan täten ennen indoeurooppalaisten yksittäiskielien syntyä nähdä vähäisiä jäänteitä näitä edeltäneestä kielellisestä jatkuvuudesta, erityisesti Keski-Euroopassa ja sen itäisessä osassa (siitä länteen kilpailu muiden kielikerrosten kanssa). Sanamateriaalin vähyyden takia ei ole mahdollista vetää johtopäätöksiä siitä, miten pitkälle kyseisessä aikatasossa voidaan olettaa jokin tietty kielitilanne tai kielen yhtenäisyys.
Hans Kuhn (1959, 1962, 1978):
"Luoteisryhmän" kielessä ei pitäisi olla kysymyksessä kelttiläinen eikä germaaninen, vaan indoeurooppalainen kielimuoto, mahdollisesti useita rinnakkain tai vierekkäin. Tämä ryhmä on nimistön perusteella paikannettavissa luoteiseen Keski-Eurooppaan. Sitä edelsi ei-indoeurooppalaisen kielen kerros, joka liittyy Välimeren (Espanjasta Vähään Aasiaan) nimistöön. Siellä asuvia heimoja, jotka vielä historiallisena aikana erottivat kelttejä ja germaaneja, voidaan pitää "läntisten indoeurooppalaisten jäännöksinä" ja jotka selvästi olivat kanssakäymisessä itaalisten kanssa.
Tämän ryhmän maantieteellinen rajaus:
- lounainen raja: Somme - Oise (zum Main)
- pohjoinen ja koillinen raja: Unterweseriin saakka; Alleriin, Harzin vuoristoon ja sen keskelle
- eteläinen raja: Thüringen
Kielillisesti tämä raja määrittyy ie *p:n säilyminenä ja joko osittain tai täysin muuttumattomattomina (verschoben=siirtyneiden?muuttuneiden?) suffikseina; st-suffiksi paikannimissä ja osaksi henkilönnimistössä; k-osa; -apa-osa (jokien nimet); tiettyjen nimikantojen esiintyminen.
Meid (1986, 201ff): --> 3 erilaista aspektia:
1) alkuperäisen ei-kelttiläisen eikä germaanisen, mutta sukulaiskieltä puhuvan väestön asutus
2) tämän kielellisen substraatin leviäminen
3) luoteisen alueen myöhempi muuttuminen germaaniseksi
Meidille on muunkielisen väestön olomassaolo alueella todistettu; rajoituksia vain yksittäisissä todisteissa. Kohdat 2) ja 3) jäävät avoimiksi. Kritiikki tätä hypoteesia kohtaan juontuu Kuhnin käyttämästä valtavan suuresta kieliaineistosta (erityisesti nimet), jota ei ole käsitelty ja työstetty tarpeeksi kriittisesti.
jne. jne.