Muinainen Suomi

aikalainen kirjoitti:Esimerkiksi, jos vanha ruotsinkielinen asiakirja kertoo nimeksi Matts Ericson Laurila, niin jälkimmäinen ei ole sukunimi, kuten sen nykysuomalainen oman kokemusmaailmansa mukaisesti haluaisi tulkita, vaan talon tai torpan nimestä juonnettu lisänimi. Puhekielessä henkilön nimi lausuttiin Laurilan Matti - mutta ei Matti Laurila. Ideana oli siis "Laurilan talosta kotoisin oleva Matti".

Tässä Laurilan Matin tapauksessa Laurilan talon on perustanut aikoinaan joku Lauri. Jos talo myöhemmin myytiin vaikka jollekin tähän sukuun kuulumattomalle, otti tämä uusi omistajakin nimekseen Laurila, vaikkei olisi ollut edes Laurilan ensimmäisen isännän kutun kummi. Oikeastaan minä mietin sitä tilan tai talon perustajaa. Tuliko Haukan tilan nimi tilan ensimmäiseltä isännältä nimeltään Haukka vai eläimeltä nimeltään Haukka. Haukka voisi olla vaikka miehen ainoa nimi, tarkoitan ettei silloin ehkä ollut käytössä "etunimiä" (Vorname)" ja "jälkinimiä (Nachname)". Koska Lounais-Suomessa talot nimettiin yleisesti kuten tässä Laurilan tapauksessa, tilan perustajan mukaan, tässä tapauksessa Laurin mukaan, niin miksi koko tässä suuressa Laurila-Mattila (Matin mukaan)-Jaakola (Jaakon mukaan)-Heikkilä (Heikin mukaan)-Erkkilä (Erkin mukaan) -Penttilä (Pentin mukaan) jne. joukossa on poikkeuksena eläin (?) Haukka(la). Kokemäenjokilaaksossahan ja varsinkin Mouhijärven ja Ikaalisten suunnalla eläimiä esiintyy huomattava määrä tilojen nimissä (ei siis varsinaisissa sukunimissä, joita ei talollisilla eikä tilattomilla ollut edes olemassa). Eläinten nimet tilojen niminä loppuvat, kun mennään Kokemäenjoen rannasta eteläänpäin. Huittisissa vielä eläimiä löytyy, mutta Porista ja Huittisista etelään mentäessä tällaiset nimet loppuvat. Tilojen nimillä, jotka liittyvät eläimeen, en tarkoita yhdysnimiä kuten Joutsenlahti tai Karhuluhta, jotka kuvailevat maastoa tai ympäristöä yleensä, vaan tosiaan pelkkää elukannimeä tai korkeintaan eläin+la, joka viittaa perustajaan tai ainakin johonkin myöhempään omistajaan. Mietin siis sitä, olivatko eläinten nimien käyttäjät (siis tilan nimissä) eri heimoa (ei käytetä sitä suku-sanaa) kuin Lauri, Matti, Jaakko, Heikki, Erkki ja Pentti. Entä jos Haukka, Naakka, Kurki, Pyy, Teeri, Koppelo, Krapu ja muut vekkulit Kokemäenjoen tuomina olivat vaikka sitä I-haploa ja Lauri, Matti, Heikki, Jaakko, Erkki ja Pentti Etelä-Satakunnassa ja Kalannin seuduilla olivatkin niitä Niilon (N) poikia? No tämä loppu nyt on kyllä silkkaa spekulointia, mutta eikös tämä olekin sellainen keskustelupalsta Suomen muinaisuudesta.

putkonen kirjoitti:

aikalainen kirjoitti:Kyllä niitä löytyy runsaasti sieltäkin, mutta karttahakuun sana pitää kirjoittaa itäsuomeksi: havukka.

Kiitos oikaisusta, aikalainen. "Havukka-ahon ajattelijankin" luulin liittyvän havuihin. Käytetäänkö Itä-Suomen murteissa vielä nykyäänkin tätä havukka-sanaa haukasta?

Isäni suku isänsä puolelta on lähtöisin Kalajoelta, siis lännestä. On kulkeutunut sieltä muutaman sukupolven aikana Ylivieskan, Haapaveden ja Haapajärven kautta Pyhäjärvelle. Isäni äiti puolestaan on Reisjärveltä, siis melko keskeltä maatamme. Sekä isä että hänen äitinsä, ja myös isän veli puhuivat havukasta. He kaikki ovat kuolleet, ja havaintoni mukaan havukkamuoto on väistymässä, mutta ei se suinkaan pelkästään itäinen ole ollut.


Äitini oli Kivijärvellä oppinut haukka muodon. Kun tässä pohditaan eläinaiheisia nimiä, erityisesti sukunimiä, tulkoon mainituksi, että isän äiti oli omaa sukuaan Teeriaho, tavallaan lintuaiheinen sukunimi sekin.

Loue kirjoitti:

Ja miksi ihmisen nimeä ei puhekielessä siltikään sanottu Matti Karhu, vaan Karhun Matti - kuten sanotaisiin myös siinä tapauksessa, että Matti asuisi vuosisataisella Karhu-nimisellä sukutilalla?

Mistä tiedät, miten ihmisiä on 1500-luvulla Savossa ja Karjalassa puhekielessä kutsuttu?

Ehken tiedäkään, mutta itäsuomalaisten sukunimien käyttötavalle löytyy pari vahvaa vihjettä.

1) Niissä maakunnissa, joihin itäsuomalaisia on 1500-luvulta alkaen levinnyt (Keskinen Suomi, Pohjois-Suomi) on puhekielessä yhä tuo käytäntö, mikä selittyisi hyvin perintönä lähtöalueilta.

2) Vanhoissa lähteissä nen-loppuiset sukunimet ovat toisinaan paljastavassa muodossa Matti Purhois, Matti Hokkais, Matti Timois, Matti Karjalais - mikä selittyisi sillä, että ruotsinkielinen kirjuri olisi hahmottanut tällä tavalla sukunimen, joka on annettu muodossa Purhoisen Matti, Hokkaisen Matti, Timoisen Matti tai Karjalaisen Matti.

Loue kirjoitti:

Esimerkiksi, jos vanha ruotsinkielinen asiakirja kertoo nimeksi Matts Ericson Laurila, niin jälkimmäinen ei ole sukunimi, kuten sen nykysuomalainen oman kokemusmaailmansa mukaisesti haluaisi tulkita, vaan talon tai torpan nimestä juonnettu lisänimi.

Nimenomaan: tässä on se ero lännen ja idän välillä. Itäsuomalaisen kokemusmaailmassa sukunimi on aina ollut sukunimi, ei talonnimi. Poika on -nen, tytär on -tar, orja on -kka ja talo -la. Tällainen loru on tallennettu Jääsken kihlakunnan historiaan.

Niin, siinä on nimiryväs Karhula / Karhunen / Karhutar. Mutta oliko ensin muna vai kana. Eli onko nimipesyeen alkujuurena Karhulan sukutalo vai jo ennen sukutilan perustamista Karhuseksi itsensä jostain käsittämättömästä syystä nimennyt isä-poika-linja.

putkonen kirjoitti: Haukka voisi olla vaikka miehen ainoa nimi, tarkoitan ettei silloin ehkä ollut käytössä "etunimiä" (Vorname)" ja "jälkinimiä (Nachname)".

Selkeyden vuoksi ehdotan, että etunimeä kutsutaan etunimeksi silloinkin, kun nimen haltijalla ei ole sukunimeä.

Talon nimelle Haukka voisi kehittää tällaisia selityksiä: 1) Haukka oli perustajan etu- tai lempinimi, kenties jo pakanuuden ajoilta. 2) Talon nimi on lyhentynyt pidemmästä muodosta, kuten Haukka-aho. 3) 1940-luvulla perustettu evakko-karjalainen pientila 4) Muu.

Kohtaan 1 liittyy ihmetys, että miksi siinä ei ole la-johdinta. Mutta karttahaku poistaa sen, sillä myös tunnetuilla kristillis-germaanisilla etunimillä nimettyjä taloja löytyy ilman la-johdinta: Matti, Pentti, Pekka, ...

Mielenkiintoinen kysymys on, miksi maakunnan sisällä on alueellista eroa. Tilan perustamisen aikainen muoti-ilmiö? Alkuasukas-lappalaisia? Huuhtakaskimaiden perässä tulleita savokarjalaisia? Sattumaa?

Pitkän nimen lyhentymälle voisi eräs selitys olla mukavuuden tai nopeuden haku silloin, kun erehtymisen vaara oli pieni. Erään esimerkin muistan lapsuudestani. Isoäitini, Maria asui Rajahoikassa, lähimmän naapurin, Karhunpiilon emännän nimi oli Santra. He käyttivät toisistaan nimiä Hoikan Mari, Piilon Santra, molemmissa siis vain osaa talon nimestä.

Isääni taas on joskus kutsuttu nimellä Raja- Jussi, Rajahoikan nimen alkuosan mukaan. Ilmeisesti muillakin lyhentymillä on saman kaltaisia selityksiä.

Hyppään vielä hiukan sivuun eläinaiheesta, voisi olla oma aiheensakin, mutta kun herättänee niukasti keskustelua, otan esille tässä. Täällä on (melkein) kaikkia vanhojen talojen asukkaita sanottu talon nimen mukaan, Rauhalan Matti, Eerolan Eino muodoissa, ja käytäntö jatkuu vieläkin.

Kun tänne sodan jälkeen tuli uusia asukkaita, heitä alettiin puhutella sukunimensä mukaan Hakosen Ville, Kainulaisen Aarne muodoilla. Ilmeisenä syynä siihen oli, ettei heidän maatiloillaan ollut vielä nimeä. Tottumuksena käytäntö jatkui sittenkin, kun asumukset oli nimetty erilaisin nimin, ja jatkuu edelleen.

Taavetti kirjoitti:Pitkän nimen lyhentymälle voisi eräs selitys olla mukavuuden tai nopeuden haku silloin, kun erehtymisen vaara oli pieni. Erään esimerkin muistan lapsuudestani. Isoäitini, Maria asui Rajahoikassa, lähimmän naapurin, Karhunpiilon emännän nimi oli Santra. He käyttivät toisistaan nimiä Hoikan Mari, Piilon Santra, molemmissa siis vain osaa talon nimestä.

Ainakin Eurajoen Kainuun Haukkalan tapauksessa nimi pidentyi 1500- ja 1600-luvun Haukasta Haukkalaksi. Pidän nimen lyhentymistä jossain vaiheessa ainakin tässä tapauksessa epätodennäköisenä. Kaksiosaisia tilannimiä, joissa olisi eläin, ei Satakunnan eteläpuoliskossa tunnu löytyvän. Asia pitää vielä tarkistaa, mutta nyt ei kyllä tule ainuttakaan mieleen. Björnin talonnimessä olisi ainakin eläin, mutta se voisi olla alunperin sotilasnimi, varsinkin kun eläimen nimi on ruotsinkielinen. Björn ei sovi tähän elukkaryhmään. Kokemäenjoen pohjoispuolella tällaisia kaksiosaisia talonnimiä, kuten Karhuluhta, on runsaasti.

Satakunta on oikeastaan hyvin epäyhtenäinen muutenkin. Kokemäenjoen laakso on alavaa maanviljelysseutua ja täältä löytyy vauraita ja suuria tiloja. Näitä Kokemäenjoen laakson asukkaita kuvaa vanha sananparsi: "piru oot jos Porist oot, mutta yksi perkele, jos Kokemäeltä." Siinä ilmeisesti tarkoitettiin vaurauden aiheuttamaa omantunnonarvon nousua, ehkä voitaisiin puhua ylpedestä negatiivisessa muodossa ja satakuntalaisten luonteenlaatua, jota kuvaa sarkastinen huumori, vähäsanaisuus ja tietty tavaran ja kunnian tavoittelu.

Rannikon seutu on taas ihan erinäköistä ja ihmisetkin mielestäni vähän meren rannan muovaamia. Pohjois-Satakuntaa kuvaavat suuret metsät ja karuihin erämaihin tilansa raivanneet ovat säilyneet ehkä alkukantaisempina. Tarkoitan, että vanha eräkulttuuri ja siihen liittyvät tavat ja uskomukset ovat säilynyt näillä seuduilla aidompana ja pidempään kuin muualla. Ehkä tämä maakunnan jakautuminen kolmeen aivan erilaiseen ympäristöön, vaikuttaa tilojenkin nimiin.

Ehkä nämä kolme satakuntalaisryhmää ovat alkujaankin vähän erilaisia sekoituksia. Pohjois-Satakunnassa voisi ainakin kuvitella olevan enemmän lappalaisvaikutusta, rannikolla meri on tuonut uusia geenejä runsaammin kuin muualla, ja jokilaaksojen maanviljelijät ovat aikoinaan tämänkaltaisten seutujen viljelyn spesialisteja.

Etelä-Satakunnan murrekin on samankaltaista kuin Varsinais-Suomessa, Kokemäenjokilaakson ja siitä pohjoiseen olevien alueiden murre kuulostaa ainakin minun korvaani lähinnä hämäläiseltä. Omat korvani asuivat aikoinaan Satakunnan eteläpuoliskolla, mutta sukulaisten korvat höröttivät Kokemäenjokilaaksosta pohjoiseen.

Korjaan itseäni vielä vähäsen: tarkoitin edellisessä viestissäni Laurilan edellisen isännän kutun kummin KAIMAA enkä sitä kuttua. Eikös se vanha sananparsi mennyt juuri näin. Kutusta kun on puhe, niin varmaankin sananparsi on Tyrväältä.

Taidan kyllä olla väärällä osastolla, täällähän oikeastaan käydään keskustelua sukunimistä, mutta Jaska voi siirtää tämän rupatteluni jonnekin sopivammalle saralle.

aikalainen kirjoitti:1) Niissä maakunnissa, joihin itäsuomalaisia on 1500-luvulta alkaen levinnyt (Keskinen Suomi, Pohjois-Suomi) on puhekielessä yhä tuo käytäntö, mikä selittyisi hyvin perintönä lähtöalueilta.

Voi selittyä yhtä hyvin sillä, että talonnimiin liittyvä genetiivin käyttö on tarttunut myös sellaisiin sukunimiin, jotka eivät johdu talonnimistä.

2) Vanhoissa lähteissä nen-loppuiset sukunimet ovat toisinaan paljastavassa muodossa Matti Purhois, Matti Hokkais, Matti Timois, Matti Karjalais - mikä selittyisi sillä, että ruotsinkielinen kirjuri olisi hahmottanut tällä tavalla sukunimen, joka on annettu muodossa Purhoisen Matti, Hokkaisen Matti, Timoisen Matti tai Karjalaisen Matti.

Minusta kuulostaa enemmän siltä, että on ihan oikeasti sanottu Purhois-Matti ja Hokkais-Matti niin kuin nykyäänkin leikillisesti sanotaan puhekielessä ("Hotakais-Kari").

putkonen kirjoitti:Taidan kyllä olla väärällä osastolla, täällähän oikeastaan käydään keskustelua sukunimistä, mutta Jaska voi siirtää tämän rupatteluni jonnekin sopivammalle saralle.

Mielestäni nimet ovat pääasiassa kielitiedettä, samoin kielten ja nimien kehittyminen. Jos niin on, niin aivan oikealla osastollahan tämä keskustelu on?

putkonen kirjoitti:Ainakin Eurajoen Kainuun Haukkalan tapauksessa nimi pidentyi 1500- ja 1600-luvun Haukasta Haukkalaksi. Pidän nimen lyhentymistä jossain vaiheessa ainakin tässä tapauksessa epätodennäköisenä.

Avoimena on vielä, mikä oli tilan nimi ennen 1500-lukua. Eurajoella on viljelty maata ainakin kait 2000 vuotta (ellei peräti 5000 vuotta), joten tila voi olla hyvinkin vanha. Jos Haukka-aho katkeaa Haukaksi, niin la-johdin tuppaa siihen lähes itsestään. Jos asiakirjoissa näkyvällä aikakaudella siinä ei alusta saakka (1500-luku) sellaista johdinta ollut, niin se viittaa pikemminkin siihen, että muoto Haukka olisi ollut tuolloin tuore lohkeama yhdyssanasta, jonka katkaisukohtaan kasvoi nopeasti kielikorvan hinkuama lopuke.

Tilojen nimien lyhentymistä kuitenkin tapahtuu, kuten kertoi Taavetti, ja itsellänikin on sellaisesta havaintoja. Siksi tätäkään vaihtoehtoa ei kannata hylätä, vaikka sitä ei voi oikeaksikaan osoittaa.

putkonen kirjoitti:Taidan kyllä olla väärällä osastolla, täällähän oikeastaan käydään keskustelua sukunimistä, mutta Jaska voi siirtää tämän rupatteluni jonnekin sopivammalle saralle.

Itäsuomalaiset eläimelliset sukunimet saattavat juontua juuri tällä tavalla muuntuneesta sukutalon nimestä, joten aiheessa ollaan ja tukevasti.

Loue kirjoitti:

aikalainen kirjoitti:1) Niissä maakunnissa, joihin itäsuomalaisia on 1500-luvulta alkaen levinnyt (Keskinen Suomi, Pohjois-Suomi) on puhekielessä yhä tuo käytäntö, mikä selittyisi hyvin perintönä lähtöalueilta.

Voi selittyä yhtä hyvin sillä, että talonnimiin liittyvä genetiivin käyttö on tarttunut myös sellaisiin sukunimiin, jotka eivät johdu talonnimistä.

Voi niukin naukin selittyä, mutta ei kai nyt sentään yhtä hyvin.

Ai niin, unohdin muuten aiemmin erikseen mainita, että onhan tuo käytäntö tietysti yhä myös siellä itäsuomaisten sukunimien ydinalueilla Savossa ja Karjalassa.

Loue kirjoitti:

2) Vanhoissa lähteissä nen-loppuiset sukunimet ovat toisinaan paljastavassa muodossa Matti Purhois, Matti Hokkais, Matti Timois, Matti Karjalais - mikä selittyisi sillä, että ruotsinkielinen kirjuri olisi hahmottanut tällä tavalla sukunimen, joka on annettu muodossa Purhoisen Matti, Hokkaisen Matti, Timoisen Matti tai Karjalaisen Matti.

Minusta kuulostaa enemmän siltä, että on ihan oikeasti sanottu Purhois-Matti ja Hokkais-Matti niin kuin nykyäänkin leikillisesti sanotaan puhekielessä ("Hotakais-Kari").

Voi olla noinkin, mutta eipä se taida muuttaa ajatusta. Eiköhän se ole vain genetiivimuodon lyhentymä: Purho(se)n Matti > Purhos Matti.

Toisaalta: En ole koskaan huomannut mainintaa la-johtimella varustetusta genetiivinimestä (Matti Purholan). Sen voisi tulkita niinkin, että ruotsinkielinen kirjuri on oppinut kitkemään säännön mukaisen genetiivin sieltä lisänimen lopusta, mutta epäsäännöllinen Purhonen/Purhosen on toisinaan mennyt virheellisesti saman säännön mukaan.

Tämän hetkinen työoletukseni vanhoista itä- ja länsisuomalaisten lisänimien eroista: 1) Pieni ero la- ja nen-johtimien käytössä ja suosiossa. 2) Lännessä lisänimi tuli yleensä vakiintuneen asuinpaikan mukaan, eli lapsuuden kotipaikan mukainen nimi vaihtui asuinpaikan vaihtuessa. Idässä lapsuuden kotipaikan (esim. sukutilan) mukainen lisänimi (nen-johtimella höystettynä) istui niin tiiviissä, että se seurasi mukana vielä asuinpaikan vaihtuessakin.

aikalainen kirjoitti:Tämän hetkinen työoletukseni vanhoista itä- ja länsisuomalaisten lisänimien eroista: 1) Pieni ero la- ja nen-johtimien käytössä ja suosiossa. 2) Lännessä lisänimi tuli yleensä vakiintuneen asuinpaikan mukaan, eli lapsuuden kotipaikan mukainen nimi vaihtui asuinpaikan vaihtuessa. Idässä lapsuuden kotipaikan (esim. sukutilan) mukainen lisänimi (nen-johtimella höystettynä) istui niin tiiviissä, että se seurasi mukana vielä asuinpaikan vaihtuessakin.

Mitenkä Itä-Suomessa nimettiin tila? Tuliko Purhois-Matin perustaman tilan nimeksi Purhola, Mattila, Purhonen tai Mattinen? Vai nimettiinkö tilat yleisesti ympäristön mukaan, esim. Havukka-aho, jos Matti halusi perustaa pirttinsä ahon laitaan, jossa lenteli niitä havukoita?

hunninko62 kirjoitti:ideasi, jos se olisi totta, kumoaisi yleisen käsityksen, että eläinaiheiset nimet olisivat itäsuomesta. Satakunnassakin "osataan", vaikka 50% on I-haploa eli lännestä tullutta.

Keski-Euroopassakin "osataan". Meidänkin köökissä ovat olleet kaffeella ainakin Mato(Wurm), Härkä(Ochs), Susi(Wolf), Kettu (Fuchs) ja Karju(Eber). Yhdysnimiä kuten Kissavuorelainen(Katzenberger) on ollut korvapuusteja syömässä hurumykky. Eikös se I-haplo olekin tullut Anatoliasta Balkanin kautta Keski-Euroopan halki ja siitä edelleen Skandinaviaan ja Suomeen. Entä jos naapurin Fuchs onkin Kiikan Nevon Ketun etäserkku?

aikalainen kirjoitti:Voi niukin naukin selittyä, mutta ei kai nyt sentään yhtä hyvin.

Kyllä voi, ja itse asiassa paremmin. Se on sitten vasta 1900-luvulla yleiskielen kautta levinnyt itäiselle alueelle.

aikalainen kirjoitti:Voi olla noinkin, mutta eipä se taida muuttaa ajatusta. Eiköhän se ole vain genetiivimuodon lyhentymä: Purho(se)n Matti > Purhos Matti.

Miksi ei sitten lue, että "Matti Purhosen"? Ei kai ruotsinkielinen kirjuri ollut niin puurokorva, että hän kuuli joka kerta "Purhois" ja "Korhois" jos hänelle sata kertaa toistettiin "Purhoisen" tai "Korhoisen"? Eikä ole genetiivimuodon lyhentymä tuo niin kuin esität. En ole tarpeeksi lingvisti osaakseni selittää tätä, mutta se "purhos" on sijamuodoltaan nominatiivi ja tavallaan on siinä attribuuttina.

Tämän hetkinen työoletukseni vanhoista itä- ja länsisuomalaisten lisänimien eroista: 1) Pieni ero la- ja nen-johtimien käytössä ja suosiossa. 2) Lännessä lisänimi tuli yleensä vakiintuneen asuinpaikan mukaan, eli lapsuuden kotipaikan mukainen nimi vaihtui asuinpaikan vaihtuessa. Idässä lapsuuden kotipaikan (esim. sukutilan) mukainen lisänimi (nen-johtimella höystettynä) istui niin tiiviissä, että se seurasi mukana vielä asuinpaikan vaihtuessakin.

No, miten tällä logiikalla selität ne -nen-loppuiset nimet, jotka pohjaavat etunimeen? Kuten Penttinen, Inkinen tai Iivanainen? Kyllä se on mennyt savolaisten asuttamalla seudulla niin, että ensin on muuttanut kylään Vääräisiä ja vasta sitten ruvettu sitä sanomaan Vääräläksi. Sen pystyy verokirjoista näkemään sen kehityksen. Sama homma Penttisten ja Penttilöiden kanssa.

Loue kirjoitti:

aikalainen kirjoitti:Voi niukin naukin selittyä, mutta ei kai nyt sentään yhtä hyvin.

Kyllä voi, ja itse asiassa paremmin. Se on sitten vasta 1900-luvulla yleiskielen kautta levinnyt itäiselle alueelle.

Tässä selityksessä on se heikkous, mitä alunperinkin olen ajanut takaa, että luulisi edes jollekin kolkalle jääneen jäljelle sitä vanhaa esitysmuotoa. Yleiskieli kuitenkin on nuorta, joten ei se kauaa ole jyllännyt, ja kirjakielessä muotoa Eerikäisen Matti ei edes ole, on vain muotoa Matti Eerikäinen. Niinpä noin perusteellinen kaikki kolkat kattava pelkästään suusta suuhun levinnyt länsisuomalaistuminen ei ole kovin uskottavaa.

Loue kirjoitti:

aikalainen kirjoitti:Voi olla noinkin, mutta eipä se taida muuttaa ajatusta. Eiköhän se ole vain genetiivimuodon lyhentymä: Purho(se)n Matti > Purhos Matti.

Miksi ei sitten lue, että "Matti Purhosen"? Ei kai ruotsinkielinen kirjuri ollut niin puurokorva, että hän kuuli joka kerta "Purhois" ja "Korhois" jos hänelle sata kertaa toistettiin "Purhoisen" tai "Korhoisen"?

Siihen jo yhtä selitystä tarjosin.

Loue kirjoitti:Eikä ole genetiivimuodon lyhentymä tuo niin kuin esität. En ole tarpeeksi lingvisti osaakseni selittää tätä, mutta se "purhos" on sijamuodoltaan nominatiivi ja tavallaan on siinä attribuuttina.

Mutta onko se ollut alunperin attribuutti, vai vasta genetiivistä lyhennyttyään ruvennut muistuttamaan attribuuttia? Olisi vaan harvinaisen luonteva selitys, että aina ei jakseta sanoa "purhos(en)matti" vaan se lyhenee muotoon "purhosmatti" - mikä kirjakielessä ehkä halutaan uudelleentulkita attribuutiksi ja siksi oikeinkirjoittaa muotoon Purhos-Matti.

Vastaavasti läntisessä Suomessa Haapalan Heikistä voi lyhentyä Haapa-Heikki, eikä siinäkään mitään attribuutteja ajatella, sulautetaan vaan yhteen aineksia taka- ja etunimestä.

Loue kirjoitti:

Tämän hetkinen työoletukseni vanhoista itä- ja länsisuomalaisten lisänimien eroista: 1) Pieni ero la- ja nen-johtimien käytössä ja suosiossa. 2) Lännessä lisänimi tuli yleensä vakiintuneen asuinpaikan mukaan, eli lapsuuden kotipaikan mukainen nimi vaihtui asuinpaikan vaihtuessa. Idässä lapsuuden kotipaikan (esim. sukutilan) mukainen lisänimi (nen-johtimella höystettynä) istui niin tiiviissä, että se seurasi mukana vielä asuinpaikan vaihtuessakin.

No, miten tällä logiikalla selität ne -nen-loppuiset nimet, jotka pohjaavat etunimeen? Kuten Penttinen, Inkinen tai Iivanainen?

Logiikka menee näin: Pentti on antanut uudistilalleen nimen Penttilä, mistä asukkaille juontuu paikallisen tavan mukainen lisänimi Penttinen.

Loue kirjoitti:Kyllä se on mennyt savolaisten asuttamalla seudulla niin, että ensin on muuttanut kylään Vääräisiä ja vasta sitten ruvettu sitä sanomaan Vääräläksi. Sen pystyy verokirjoista näkemään sen kehityksen. Sama homma Penttisten ja Penttilöiden kanssa.

1) Väitteesi varmistamiseksi on niistä verokirjoista selvitettävä ensin, että Väärälän Vääräisten nimenä on ollut Vääräinen jo ennen heidän saapumistaan paikalle, eli että se ei ole johdos uudistilan nimestä Väärälä. Jälkimmäinen tarkoittaisi, että nimen alkuna oli talo eikä periytyvä sukunimi.
2) Jos varmistuu, että muuttoa edeltävä isännän lapsuuden kotitalo oli Väärälä ja puhuttelunimenä Vääräinen, niin palataan takaisin lähtöruutuun: Oliko lapsuuden kotitalon taustalla sukunimi Vääräinen vai sukutilan nimi Väärälä.

putkonen kirjoitti:Mitenkä Itä-Suomessa nimettiin tila? Tuliko Purhois-Matin perustaman tilan nimeksi Purhola, Mattila, Purhonen tai Mattinen? Vai nimettiinkö tilat yleisesti ympäristön mukaan, esim. Havukka-aho, jos Matti halusi perustaa pirttinsä ahon laitaan, jossa lenteli niitä havukoita?

Hyvä kysymys. Tässäpä juuri se visainen pulma. Eli mikä oli itäsuomalaisen sukunimen ja talonnimen keskinäinen kytkös, kumpi oli syy ja kumpi seuraus.

Oliko se näin (1): 1300-luvulla perustetun tilan nimeksi annettiin Havukka-aho. Siitä asukkaan lisänimeksi juonnettiin Havukainen. Tilan nimi lyheni muotoon Havukka tai Havukkala. (Karjalassa asukkaankin nimenä saattoi olla pelkkä talon nimi eli Havukka.)

Vai näin, kuten urbaani legenda sen selittää (2): 1300-luvulla paikalle tuli mies, jonka isälinjalla oli maailman luomisen yhteydessä annettu nimi Havukainen, minkä johdoksena hänen uudesta asuinpaikastaan ruvettiin käyttämään nimeä Havukkala.

Tai jos (3) perustajan etunimi tai lempinimi oli Havukka (=Haukka), ja tila nimettiin sen mukaisesti Havukkalaksi niin päädytään jälleen nimiryppääseen Havukkala / Havukainen.

Kaikki kolme selitystä johtavat tunnettuun itäsuomalaiseen nimiryppääseeen Havukkala / Havukainen. Tarvitaan siis lisää faktoja, ennen kuin näistä selityksistä joitain voidaan sulkea pois.

Oman isoisän oikea sukunimi on Jänis.Karjalaissyntyinen-Mutta sitten hänet adoptoitiin ja sukunimi muuttui Lempiäiseksi.

Kenties eläinaiheiset sukunimet ovat erittäin vanhoja. Luin tässä kirjaa Kotkat, Hirvet, Karhut, permiläistä pronssitaidetta. Eero Autio, Atena, Jyväskylä 2000.

Huikea seikkailu... Samat eläimiä esittävät kuva-aiheet kuin vaikkapa kalliomaalauksissa tai kalliopiirroksissa, esiintyvät permiläisissä (obinugrilaisissa) pronssiriipuksissa, esimerkiksi 7.-8. vuosisadalta. itse asiassa se on vieläkin vanhempaa: Keskisellä ja nuoremmalla kivikaudella Uralin liepeillä asuva väestö muotoili puuhun, luihin tai piikiveen eläinaiheita. Samat kuvat ovat jatkuneet naisten käsitöissä lähes nykyaikaan asti.
Kenties eläinaiheiset sukunimet tulevat jo kivikaudelta. Totemismi on ikivanhaa perua. Nykyihmisen ajatusmaailmaan se ei tietenkään luonnu, mutta muinaisen ihmisen maailmassa oma eläintunnus oli tärkeä asia. Eksogamia-sääntö vaati, että puoliso täytyi löytää toisesta suvusta.

Hirvi-suku käytti hirvi-kuvia, Karhu-suku karhukuvia. Sisilisko, sammakko, vesilintu tai vaikka mikä. Nainen kirjaili juhlapukuunsa oman perheensä tunnuksen.
Joillakin kansoilla toteemieläin on yksilöllinen. Nuoruuden initiaatiossa pyritään löytämään oma nimieläin. Sukujen tunnuksina toteemieläin on sukuyhteisön haltia.

Loue kirjoitti:Itäsuomalaisissa sukunimissä eläinten nimeen perustuvat sukunimet ovat iso ryhmä. Niitä esiintyy Karjalassa ja Savossa, mutta yleisesti niitä pidetään alun perin karjalaisina. Eri puolilla maailmaa esiintyy ilmiötä, jossa tietty suku on käsitetty jonkun eläimen jälkeläiseksi. Niinpä voisi ajatella, että kyse on jostain suvun "toteemieläimen" tyyppisestä. Sukunimien -nen-pääte tarkoittaa poikaa, Kettunen olisi siis Ketunpoika ja toisaalta verokirjoissa esiintyy esim. nimen Varis tai Variksinen rinnalla nimi Variksenpoika.
<<

Vanhoja eläinaiheisia sukunimiä saattaa olla muuallakin kuin Karjalasta lähteneillä. Keski-Suomessa on paljon nimeä Oksanen. Sitä on dokumenteissa muistaakseni 1500-luvulta asti. Nimi Oksanen saattaa tässä tapauksessa lähtöisin karhun peitenimestä oksi. "Karhukansaa" olisi siellä ollut. Kertoohan Tacitus kauimmaisessa pohjolassa eläneistä kahdesta kansasta, okseista ja helluuseista. Hämeessä edustavat karhukansaa ainakin Ohtoiset.

Gananderin mythologia-kirjan mukaan Tapion tytär oli Hongotar ja metsän tyly eukko oli Hongas. Karhu oli näissäkin nimissä piilossa. Ettei vain olisi jossain päin Suomea käytetty vanha Honkanen-nimi lähtöisin metsänjumalan perheväestä?

Sekä Oksanen että Honkanen ovat toisaalta niitä nimiä, joita otettiin sukunimiksi 1800-luvun lopulla. Uusnimet ovat eri lähtöä.

E. Sofia kirjoitti:

Loue kirjoitti:Itäsuomalaisissa sukunimissä eläinten nimeen perustuvat sukunimet ovat iso ryhmä. Niitä esiintyy Karjalassa ja Savossa, mutta yleisesti niitä pidetään alun perin karjalaisina. Eri puolilla maailmaa esiintyy ilmiötä, jossa tietty suku on käsitetty jonkun eläimen jälkeläiseksi. Niinpä voisi ajatella, että kyse on jostain suvun "toteemieläimen" tyyppisestä. Sukunimien -nen-pääte tarkoittaa poikaa, Kettunen olisi siis Ketunpoika ja toisaalta verokirjoissa esiintyy esim. nimen Varis tai Variksinen rinnalla nimi Variksenpoika.
<<

Vanhoja eläinaiheisia sukunimiä saattaa olla muuallakin kuin Karjalasta lähteneillä. Keski-Suomessa on paljon nimeä Oksanen. Sitä on dokumenteissa muistaakseni 1500-luvulta asti. Nimi Oksanen saattaa tässä tapauksessa lähtöisin karhun peitenimestä oksi. "Karhukansaa" olisi siellä ollut. Kertoohan Tacitus kauimmaisessa pohjolassa eläneistä kahdesta kansasta, okseista ja helluuseista. Hämeessä edustavat karhukansaa ainakin Ohtoiset.

Gananderin mythologia-kirjan mukaan Tapion tytär oli Hongotar ja metsän tyly eukko oli Hongas. Karhu oli näissäkin nimissä piilossa. Ettei vain olisi jossain päin Suomea käytetty vanha Honkanen-nimi lähtöisin metsänjumalan perheväestä?

Sekä Oksanen että Honkanen ovat toisaalta niitä nimiä, joita otettiin sukunimiksi 1800-luvun lopulla. Uusnimet ovat eri lähtöä.

On mahdollista, että eläinaiheiset nimet olisivat ikivanhoja, mutta sitä on vaikea todistaa. Ne saattavat hyvin olla myös vasta keskiaikaisia karjalaisnimiä; savolaiset sitten lisäsivät -nen-päätteen sukunimiinsä.

Oksanen ja Honkanen lienevät todennäköisemmin "puisia" nimiä, ellei löydy erityisiä perusteita olettaa muuta.

Ohto(i)nen on mielenkiintoinen nimi lännessä koska se edustaa vielä alkuperäistä sanavartaloa, jossa ht < *kt (josta myös mordvan vt vastineessa ovto). Myöhemmin ohto tajuttiin virheellisesti itämurteiseksi muodoksi (kuten mehtä jne.) ja muunnettiin kirjakieleen asuun otso (kuten metsä).

Pistänpä linkin tähän graduun, joka ehkä voisi antaa näkökulmaa myös mahdollisisiin eläinaiheisiin nimiin:
Tekijä: Oksanen, Auli: Karhu, kontio, ohto ja otso : Karhun nimitysten kielellisillä lähteillä
Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, suomalais-ugrilainen laitos
Opinnäytteen taso: Pro gradu
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200801091012
Tutkimuksessaan Oksanen selvittää suomen kielen karhun nimityksiä karhu, kontio, ohto ja otso.
Häkkinen voi olla eläinaiheinen nimi. Voi tietysti olla olemattakin.
Entä sitten nimi Pyy? Selevä linnun nimi. Tai sitten se on sotilasnimestä, esim. ruotsin sanasta By.