Kalliokin toteaa juuri samaa:
Kallio kirjoitti:1. Old Church Slavonic igo (pl. iesa) yoke ~ Finnish ies (pl. ikeet) id.. This etymology presupposes that the Finnic stem *ikese- was borrowed from the Slavic oblique stem,9 not to mention that the initial development *ju > *jü > *ji (cf. Derksen 2003: 98) had already occurred on the Slavic side, although the probably earlier First Palatalization is not yet reflected at all. As suggested by Lauri Posti (1975: 169171), however, the Finnic stem *ikese- may have been borrowed after the First Palatalization as well: as Finnic had no affricates, Slavic *č and *d could have been replaced by Finnic *k, just as Saami č can still be replaced by Finnish k (cf. Saami čearru roundish fell top ~ Finnish kero id.; Saami čiekčá osprey ~ Finnish kiekki id.). For this reason, there is no need to consider the Finnic word for yoke to be earlier than any of the Slavic loanwords discussed above. On the contrary, its initial vocalism strongly suggests that it cannot have been borrowed until the Late Middle Slavic stage.
Uskaltaisin myös veikata mahdollisuudeksi, että kenties 2. ja 3. palatalisaatio sittenkin jossain ominaisuudessa esiintyivät tuohislaavissa, ja se mikä niistä puuttui oli assibilaatio ja etistyminen alveolaareiksi. Esim. prosessia *k > /ts/ ("c" slavistiikan transkriptiossa) ei voi foneettisesta näkökulmasta pitää välittömänä: pikemminkin kyseessä on täytynyt olla monivaiheinen kehitys *k > *kʲ (liudennus) > *tɕ (assibilaatio) > *tsʲ (etistyminen) > ts (liudennuksen kato). Jos tuohislaavi oli liudentuneessa velaarivaiheessa [kʲ gʲ xʲ], nämä olisi varmasti mielletty vain tavallisten velaarien allofoneiksi ja kirjoitettu samoin.
Voisi jotain vinkkiä ottaa siitäkin, että mordvassahan liudentuneita velaareita on esiintynyt jo hyvin varhaisista ajoista; kenties sama päti tuohislaavin alueen sugrilaiskieliinkin (oliko se nyt merja vai metera tässä lähempänä?), ja näiden esimerkki johti niiden säilymiseen.
Näköjään 3. palatalisaatio sitten esiintyi "vain k:n" kohdalla. Tässäkään ei tarvitse olettaa, että <г> ehdottomasti tarkoitti liudentumatonta g-äännettä ja <ц> etistynyttä ts-äännettä: kenties molemmat olivat liudentuneita affrikaattoja /dʑ tɕ/? Kun muualla slaavissa *g oli paitsi etistynyt, myös deaffrikoitunut /z/:ksi, niin ei <з> tietenkään olisi käynyt affrikaatalle päinsä. Nätisti myös näemme, että 1. palatalisaation *č sekin kirjoitettiin <ц> eikä <ч> eli kirjain todennäköisesti tarkoitti jossain määrin liudentunutta äännettä.
---
Kuippinan arkaainen diftongi kylläkin vaikuttaa pätevältä vihjeeltä