Etymologiakeskustelussa toisaalla sivuttiin kuvakirjoitusta. Aiheesta on ehkä hyvä käydä läpi pari faktaa.
1. Kuvakirjoitus
Eli miten toimii kuvakirjoitus? Sellaiset muinaiskielet kuten egypti, sumeri tai maya, tai systeemin nykyäänkin säilyttänyt kiina, eivät perustu käsitteen aukipurkamiseksi osiinsa ja jokaisen näistä kirjoittamiselle kuvaksi. Tämä ei onnistu edes periaatteessa siksi, että kaikki käsitteet eivät ole kovin hyvin esitettävissä kuvina ollenkaan. Monet yksinkertaiset nominit ovat kyllä helppoja: 'puu', 'vesi', 'hevonen', 'viisi', jne. Mutta adjektiivit menevät vaikeammiksi: miten piirrät kuvan 'sinisestä' jos käytössäsi on vain mustaa väriä, tai 'väärästä', 'matalasta', 'kauniista' ollenkaan? Verbit samoin: suuntanuolien avulla jokin liikettä kuvaava 'mennä' tai 'tulla' voi vielä onnistua, mutta mitenkäs 'olla', 'löytää', 'uskoa' tai 'varoa'?
Ratkaisu on vaihtaa lähestymistapaa. Kaikissa mainituissa kielissä tunnetaan periaate, joka mukaan yksinkertaisemmilla merkeillä kuvataan vaihtelevasti monimutkaisempien käsitteiden toisaalta merkitystä mutta toisaalta myös äänneasua: yleisimmin yksi merkki joka on samanlainen äänneasultaan ja toinen joka on samanlainen merkitykseltään. Minkään monimutkaisemman tuntemattoman sanan voi siis suoralta kädeltä ymmärtää vain, jos jo puhuu kyseistä kieltä ja osaa siis arvata, minkälaista sanaa ollaan hakemassa. Kirjoituksen alkuaikoihinhan se ei muutenkaan ollut mitään koko kansan huvia vaan koulutetun kirjuriluokan erikoistietoa.
"Nuolenpääsuomessa" homma menisi näin: sana puuro voitaisiin kirjoittaa esim. yhdistelmänä merkeistä PUU ja tämän jälkeen KULHO. Ensimmäinen vihjaa siihen minkä kuuloista sanaa ollaan hakemassa (vaikka ei liity merkitykseen), toinen siihen mitä merkitsevää sanaa ollaan hakemassa (vaikka ei liity äänneasuun). Samoin velli voisi olla VELI + KULHO. Useampaankin äännemerkkiä voi käyttää: esim. sana puhelin (jos ei olisi pelkästään oma sanamerkkinsä) voisi olla PUU + HELIKOPTERI + VIESTI. Jos vastaan edelleen tulisi RUPI + KULHO, useimmat suomalaiset jäisivät raapimaan päätänsä, mutta lounaismurteen puhuja ehkä hoksaisi, että tässä kai haetaan sanaa (k)ruoppa, joka sielläpäin tarkoittaa kaivannon lisäksi myös: puuron voisilmää.
Viime vuosinakin samaa on uudelleenkeksitty kovaa vauhtia teksti- ja pikaviesteissä. "4ever" ei tarkoita 'neljästi koskaan', vaan 'ikuisesti', englannin forever, jossa for- vain sattuu kuulostamaan samalta kuin four eli 'neljä' eli 4. Voisimme esittää myös edellisen puhelin-esimerkinkin vaivatta emojien avulla (mutta en esitä, koska foorumisofta valittaa merkkivirheistä).
Todellinen esimerkki kiinasta: 呠 merkitsee 'puhaltaa' ja lausutaan pěn. Tämä on puolestaan yhdistelmä merkeistä 口 ja 本. Ensimmäinen merkitsee 'suu' ja ääntyy kǒu; toinen merkitsee 'tyvi' ja lausutaan běn. Eli siis: sana, joka merkitsee jotain 'suuhun' liittyvää ja lausutaan hieman samoin kuin běn.
2. Kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen
Palataan tähän fiktiiviseen suomen kielen esimerkkiin. Jos kirjoitettaisiinkin puuroa tarkoitettaessa jotain joka näyttäisi olevan PUU + ROVE — niin tällöin oltaisiin siirrytty kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen: nämä merkit eivät enää tarkoittaisi 'puu' ja 'rove', vaan yksinkertaisesti merkitsisivät tavuja /puu/ + /ro/. Tässä vaiheessa usein käy niin, että kuvakirjoitusvaiheesta jää käyttöön useampiakin merkkejä samalle tavulle, toisaalta sama sanamerkki voi jäädä käyttöön usealle tavulle tai sellaisen osalle. Jos haluttaisiin kirjoittaa ankkuri, vaihtoehtoja voisivat olla yhtä lailla ANKKA + URA (= ankk-ur…), ANKKA + KURA (= ank-kur…) tai ANTAA + KURA (= an…kur…). Sen sijaan tuskin "ankka+kuri": käsitteelle 'kuri' kun on vaikea keksiä mitään kovin selvää kuvamerkkiä, joten luultavasti se olisi pikemmin itsessään kahdella merkillä kirjoitettu, nuolenpääsuomessa ehkä KURA + KÄSKY, tavukirjoitussuomessa KURA + RIVI (= ku-ri).
Tavukirjoitus on puolestaan lainattavissa sellaisenaan muihin kieliin: historiassa sumerista akkadiin ja sieltä mm. heettiin ja muinaispersiaan, egyptistä muinaisiin Kaananin kieliin kuten foinikiaan, hepreaan ja arameaan , kiinasta koreaan ja japaniin. Suomalaisessa tavukirjoituksessa PUU + TIE voisi tarkoittaa sanaa puute, mutta Ahvenanmaalla sen sijaan taivutusmuotoa bodde (ääntyy [budde]) 'asuivat'. Ruotsalaisin sanoin luettuna (träd + väg) tässä ei tietenkään ole mitään järkeä. Tämä siis todistaa, että merkit joita edellä kutsuin PUU ja TIE ovat lakanneet kuvaamasta sanan merkitystä ja kuvaavatkin ainoastaan sen äänneasua. Eli viimeistään nyt pitäisikin oikeastaan minun vaihtaa merkintätapaa väärinymmärrysten välttämiseksi: ne ovat vain tavut PU = pu/puu/bu/buu ja TE = te/tie/de, vaikka suomalainen ehkä voisikin edelleen arvata tai päätellä, että se pallolta tikun päässä näyttävä merkki tuleekin sanasta puu ja toisaalta se siksakmerkki sanasta tie.
Todellinen esimerkki japanista: sana 'vuori' kuuluu yama. Tälle on olemassa toisaalta yksinkertainen, läpi Itä-Aasian tunnettu kuvamerkki 山 (kolmihuippuinen vuori), mutta se voidaan myös äänneasun osoittamiseksi kirjoittaa auki muotoon やま. Ensimmäinen tavumerkki on pikakirjoituslyhennelmä kuvamerkistä 也, joka merkitsee 'myös, lisäksi' ja ääntyy ya (konjunktio 'ja', joka sekin ääntyy ya, sen sijaan aina kirjoitetaan や). Toinen on taas pikakirjoituslyhennelmä kuvamerkistä 末, joka merkitsee mm. 'viimeinen' ja ääntyy machi. Huomaamme lisäksi, että nämä "kuvamerkit" ovat nekin jo kauan sitten menettäneet kuvallisen selvyytensä. Jälkimmäinen on joskus aikanaan Kiinassa (ei edes Japanissa) johdettu 'puun' kuvamerkistä 木 lisäämällä yksi korostusviiva yläpäähän — siis on merkinnyt (Kiinassa edelleen merkitsee) 'latva', josta on saatu johdettua ensin merkitys 'huippu', sitten merkitys 'viimeinen'.