Kristiina kirjoitti:Kyllä vertailevassa äännehistoriallisessa menetelmässäkin on omat heikkoutensa. Todennäköisesti mitkä tahansa kielet voidaan halutessa osoittaa sukulaisiksi, koska kognaattisanoja voi aina löytää, jos väljentää riittävästi merkitystä, ja sen vuoksi, että eri kielikunnissa on kutakuinkin samaa tarkoittavia juuria, joiden alkuperä on ikivanhoissa yhteisissä sanajuurissa, eivätkä ne välttämättä palaudu ns. oman kantakielen sanaan.
Aivan totta: kriteerien löysentäminen tekee mahdolliseksi keskenään ristiriitaiset tulokset. Silloin metodi siis muuttuu epäluotettavaksi. Siksi niin ei pidä tehdä.
Ongelma ei siis ole äännehistoriallisessa menetelmässä vaan sen raiskaajissa.Kristiina kirjoitti: Toinen ongelma liittyy mahdollisen kognaattisanan aikatasoon. Voi olla, että kuvitellaan, että kyseessä vanha yhteinen kognaattisana, mutta kyseessä onkin myöhempi vierassana toisessa kielessä.
Lainasanat erotetaan perintösanoista nimenomaan äännehistorian avulla - mikään muu metodi ei sitä voikaan tehdä. Suosittelen sinua tutustumaan historiallisen kielitieteen menetelmiin, niin sitten tiedät mistä on kyse:
http://www.elisanet.fi/alkupera/Vertailu.pdfKristiina kirjoitti: Myös lainasanat voivat olla ongelmallisia, koska niiden suunta määritellään yleensä kielihierarkian perusteella, eli sana on yleisesti ottaen lainaa ylempänä hierarkiassa olevasta kielestä alempana hierarkiassa olevaan kieleen, vaikka hierarkiat eivät ole koko historian ajan olleet stabiileja, ja paikallisen substraattikielen sana voi hyvin saada valtakielessä suppeamman erityismerkityksen.
Luulosi on virheellinen: ei tietenkään lainasanatutkija ajattele mitään kielten hierarkiaa! Olennaista on vain se, kumman kielikunnan aineksista sana koostuu, kummassa kielikunnassa se on vanhempi ja kumpaan suuntaan äännevastaavuudet viittaavat.
Esimerkiksi jos sanassa on germaanissa *d ja itämerensuomessa *t, lainasuunta on tietysti G --> ims., koska toiseen suuntaan ims. *t olisi tietysti korvattu germaanin t:llä. Tai jos sanassa on germaanissa konsonanttiyhtymä sanan alussa ja itämerensuomessa yksöiskonsonantti, jälleen nähdään lainasuunnaksi G --> ims.
Kristiina kirjoitti:Vertailevan menetelmän avulla esimerkiksi IE-kieliin on rekonstruoitu muistaakseni 18 ”sitoa”-verbiä ja 7 ”tuli”-sanaa, vaikka on hyvin epätodennäköistä, että ne kaikki palautuisivat rajatulla alueella esiintyneen neoliittisen kulttuurin kieleen varsinkin, kun kehittyneet nykykieletkin pärjäävät yleensä yhdellä.
Kuulostaa liioittelulta.
On totta, että eräille merkityksille löytyy kantakielestä useita sanoja. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että niillä on ollut jokin vivahde-ero - sitä vain ei enää vuosituhansien jälkeen pystytä tytärkielten perusteella näkemään, koska merkitykset ovat muuttuneet.
Jotta tarkempi merkitys voitaisiin rekonstruoida kantakieleen, se pitäisi löytyä vähintään kahdesta kielihaarasta, jotka eivät ole naapureita. Ja yleensä valitaan yleisempi merkitys monesta vaihtoehdosta, vaikka on hyvin mahdollista, että jokin harvinaisempi merkitys olisikin alkuperäinen ja merkitys on vain kehittynyt samaan suuntaan useammassa kielihaarassa.
Kristiina kirjoitti:Pahimmillaan rekonstruoidaan siis kantakieli kielille, joilla ei ole koskaan ollut yhteistä kantakieltä.
Näin voi käydä etäsukulaisuuksien etsijille, koska heidän kriteerinsä ovat liian löyhät. Kriittisille tutkijoille niin ei käy.
Kristiina kirjoitti:Lisäksi kantasanakonstruktiot voivat olla viime kädessä fiktiota, koska on yhdistetty vääriä kognaattisanoja keskenään. Kantasanan rekonstruoiminen on erityisen ongelmallista kielille, joilla ei ole vanhoja kirjallisia lähteitä, koska tällöin kantasanan konstruoimiseen jää liian paljon vaihtoehtoja.
Mitä tarkoitat tällä? Miten niin liian paljon vaihtoehtoja?