Pystynen kirjoitti:Jaska viitannee Mantilan vuoden 2000 artikkeliin "Lapin rajat ja murrerajat". Tässä on esitetty skenaario jossa Tornion murteen pronominit olisivat jo "vanhastaan" olleet mi/si ja Kemin murteessa taas mie/sie, mikän on minusta kyllä täysin älytön. Tämä jättäisi mysteeriksi, mistä Sodankylän ja Itä-Lapin minä, sinä sitten tulevat, koska edes 1500-luvulla, keskiajasta puhumattakaan, mitään "suomen kielen Sodankylän murretta" varmasti ei ollut olemassakaan. Toisaalta pohjoisempana pitäisi näköjään olettaa ihmeellistä edestakaista kehitystä jossa Tornion murteen pohjoisryhmään ensin lainataan mie/sie Kemin murteen pohjoisryhmästä, sitten Kemin murteen pohjoisryhmästä nämä katoavat "uuden" minä/sinä-tyypin alta, ja sitten mie/sie uudelleen lainautuvat lännestä Kittilään ja Rovaniemelle. Selvästi parempi selitys olisi katsoa mi/si myöhäisemmäksi Tornion murteen eteläpään innovaatioksi.
Samassa jutussa mainituista mahdollisista karjalaisuuksista lisäksi pari muutakin on minusta aika heiveröisellä pohjalla:
– Kemin murteen infinitiivit pessä, juossa ovat hyvin selitettävissä analogiana muiden konsonanttivartaloisten verbien taivutuksesta: infinitiiveissä tulla, mennä, purra, lisäksi partisiipeissa tullut, mennyt, purrut, ja pessyt (< *tulnut, *mennyt, *purnut, *pesnyt; näissä pessyt on äännelaillinen ja puolestaan purrut analoginen). Karjalassa /st/ : /ss/ on puolestaan täysin yleinen astevaihtelusääntö, mutta tällaisesta ei ole Peräpohjolassa tietääkseni mitään jälkeä.
– Abessiivin -tta ja 3. persoonan -pi ovat yleissuomalaisia arkaismeja, eivätkä ne edes teoriassa pysty todistamaan karjalaisesta vaikutuksesta mitään.
– Paikannimistöön en ota tutustumatta tarkkaa kantaa, mutta periaatteessa kyse voi olla pikemmin karjalasta lainatuista nimimalleista kuin karjalaisten itse antamista nimistä.
On toki uskottavaa että Kemin ja Tornion murteiden vanha raja on päässyt syvenemään osin juuri hallinnollisista syistä, jos edellinen on kuulunut pitempään Novgorodin vaikutusalueelle, mutta tämä ei vielä tarkoita että murteen kehitys olisi täytynyt johtua mistään vahvasta karjalan kielen vaikutuksesta. Minusta on selvää että Peräpohjolan murteet ovat kokonaisuudessaan pohjalaismurteita, eivät mitään sellaisia sekamurteita kuin esim. Kainuun murre.
Jos palataan hieman varhaisempiin aikoihin, lähtökohdaksi selvästi tulee ottaa, että jo keskiajalla on ollut olemassa vähintään kolme eri peräpohjalaista suomenkielistä yhteisöä: Kainuunjoen, Tornionjoen ja Kemijoen–Simojoen ryhmät, joista polveutuvat nykyiset Jällivaaran, Tornion ja Kemin murteet. Tulee muuten huomata että jälkimmäiset termit viittaavat edelleen vesistöihin eivätkä kaupunkeihin; "Tornion murre" ulottuu Jukkasjärvelle asti, "Kemin murre" vastaavasti Sodankylää ja Sallaan asti, ja kaikista kolmesta ryhmästä siirtolaisia vielä pitkin Ruijaa. Kainuunjoen alajuoksu on nyttemmin ruotsalaistunut, vastaani ei tosin ole toistaiseksi tullut mitään kunnollisia tietoja tai teorioita siitä milloin tämä olisi tapahtunut. Eteläisemmilläkin Ruotsin puolen suomalaisryhmillä voisi spekuloida, mutta tämä nyt ei välttämättä ole tarpeen.
Mantila mainitussa artikkelissa esittää mielenkiintoisesti että Tornion murteen arkaismit kuten dentaalispirantti eivät olisikaan "muinaishämäläisiä" tai "lounaisia", vaan pikemmin vanhoja läntisyyksiä tai "suorastaan myöhäiskantasuomalaisuuksia". Viimeisin on kyllä syytä välittömästi rajoittaa enintään myöhäispohjoiskantasuomalaisuuksiksi — Tornion murre on aivan joka suhteessa silti suomea eikä viroa. Mutta tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Petri Kallio on pari vuotta sitten perustellut "muinaishämeen" käsitteestä luopumista. Itse olen lisäksi silläkin kannalla, että myöskään yhtenäistä "muinaislounaissuomea" ei voi oikeastaan olettaa, vaan että lounaismurteiden ryhmän synnyssä kyse on maantieteellisesti pienen alueen eri murteiden samansuuntaisesta mutta osin toisistaan eroavasta kehityksestä.
Peräpohjolassa tästä sitten seuraa, että Mantilan "vanha" ja "nuorempi" läntinen kerrostuma voivatkin olla melko lailla samanaikaisia. Kun Perämeren jokisuiden suomalaisasutus syntyi keskiajalla, Länsi-Suomessa ei ollut enää olemassa mitään homogeenisia "muinaishämeitä" vaan pikemmin helposti pari tusinaa vanhojen emäpitäjien murteita, joissa useimmissa oli vielä tallella jonkinlainen joukko pohjoiskantasuomalaisia arkaismeja, ja toisaalta varmaan myös monia uudennoksia oli jo syntynyt (vaikka eivät ehkä vielä levinneet nykyiseen laajuuteensa). Tästä helposti päästään siihen, että myöskään mitään "kantapohjalaista" murretta ei ollut, ja ainakin jotkin Jällivaaran / Tornion / Kemin murteiden erot voisivat olla jo Länsi-Suomessa syntyneitä, perustuen siihen, mistä täsmälleen kunkin seudun asuttajat tulivatkaan.
Käytännön esimerkkinä ainakin korkea ~ korki(j)a, puuroa ~ puurua (Kettusella esimerkkisanana verkkoa ~ verkkua) näyttää hyvältä kandidaatilta: edellinen lähtöisin kai nykyiseltä korkee, verkkoo-alueelta, jälkimmäinen joko Etelä-Pohjanmaalta tai kauempaa lounaasta. Kemin murteen kohdalla edustusta voisi muutoin ehkä pitää "myöhäisenä pohjalaisuutena", mutta toisaalta Jällivaaran murre sekin seuraa korkia, verkkua-edustusta, mikä näyttäisi todistavan että kyse ei ole mistään Pohjanmaan rannikkoa pitkin vaiheittain levinneestä ilmiöstä.
Mantilalla on silti myös hyvä kysymys siitä, onko Kemin murteessa ylipäänsä mitään "sellaisia läntisyyksiä, jotka puuttuvat Tornion murteesta ja joita ei voi selittää pohjalaisuuksiksi". Tätä voisi ehkä ketjussa kaivella lisääkin, ja aihe sivuaisi myös Jaskan uutta Sodankylä-projektia.
Aloitan kuitenkin itse hieman kauempaa. Peräpohjalaisten murteiden lisäksi olisi nimittäin aivan yhtä lailla mahdollista epäillä, että sama pätee laajemminkin halki Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan: että jokseenkin jokaisen jokilaakson asutus ja siis vanhin murrekanta on lähtöisin jo vuoden 1000 tienoilta. Useimmat näistä murteista ovat varmaan sittemmin hieman tasoittuneet yleispohjalaisemmiksi, toisin kuin merkittävien kulkuväylien ja toisaalta kaukana pohjoisessa sijaitsevien Kemijoen ja Tornionjoen varsilla. Kaksi muutakin mielenkiintoista tapausta kuitenkin on: Iijoki ja Oulujoki, jotka ovat toimineet kauppareitteinä Karjalan suuntaan. Oulu on tosin ollut pitkään kauppapaikka ja kaupunki, ja sen murre on selvästi vuosisatojen myötä sekoittunut kai pariinkin otteeseen.
Iin seudun murre saattaisi sen sijaan ansaita tarkempaa tarkastelua. En oikeastaan tiedä mitään sen ominaispiirteistä, joten suoralta kädeltä on paha sanoa olisiko siellä säilynyt mitään jo vanhempaa perua olevaa. Kettusen murrekartastosta olen kuitenkin paikantanut seuraavat Iin ja Oulun väliin osuvat levikkirajat (Iin ja Kemin väliin osuvia olisi enemmänkin):
– Oulun seudulla keski/pohjoispohjalainen taivutus raaka : raajan, eteläpohjalainen antaassa, sekä etelä-Suomeen liittyviä saarekkeita: henki : henken, särkeä : särriin, avautuvat diftongit /ua yä iä ia/, ja /l/:n tumma ääntämys ([ɫ]) takavokaalisissa sanoissa.
– Iin seudulla etelä-Suomeen liittyviä saarekkeita: "kolmoismerkitty" monikon genetiivi puitten (jatkuu Peräpohjolaan), loppuheittoinen kans, sekä sisämaassa vanha monikon 2. persoonan tyyppi te antoja (jatkuu Pudasjärvelle ja Utajärvelle).
Näistä nostaisin ainakin tyypit puitten ja antoja hyviksi ehdokkaiksi vanhoiksi perustajapiirteiksi. Puitten on sikäli erikoinen taivutus (kolme eri monikon tunnusta! siis ikään kuin **puu-i-t-t-en) että se tuskin on voinut syntyä eri seuduilla erillään, enkä myöskään uskoisi sen tulleen Kemistä Iihin. Länsi-Suomessa se tosin on niin yleinen, että eri lähtöseuduista se ei voi kertoa juuri mitään paitsi sen että Etelä-Pohjanmaasta tuskin on kyse. Tyyppi antoja on toisaalta säilynyt lännessä ainoastaa Etelä-Pohjanmaalla; mutta analogia preesensmuodosta te annatta/annatte on hyvin luonteva ja on voinut hävittää äännelaillisen tyypin *antoida Länsi-Suomesta vielä melko myöhäänkin. — Säilynyt antoja esiintyy myös savolaismurteissa ja karjalassa, mutta kun Savoa vasten jää monen pitäjän puskurivyöhyke, väittäisin että kontaktivaikutusta tämä ei ole.