Muinainen Suomi

alias "Setti verbejä, jotka näyttävät suomen puhekielessä nyhjäisseen epäsäännöllisen taivutuksen tyhjästä".

Nämä ovat aika samanlaisia sanoja:
konsonanttivartaloisia
välikonsonanttina alveolaarisonorantti: /l/ tai /n/
lyhyt ensitavu
kielen perussanastoa

Taivutus näissä näyttää aika pitkälle itseasiassa samalta kuin vastaavissa /k/-verbeissä, eli ikäänkuin tässä olisi astevaihtelusuhde n, l ~ ∅
meen, meetsä, mee ~ teen, teetsä, tee
menee, meni, menty ~ tekee, teki, tehty
mutta kuitenkin näissä on säännöllisesti pitkä vokaali, ei vokaali+e-yhtymää.
tuun, tuutsä, tuu ~ luen, luetsä, lue
Näyttää vähän siltä, että vokaalin pituus edustaa epäsäännöllisesti koko -ne-, -le-ainesta. Myöskään samanmuotoiset pitkävokaaliset verbit (niellä, nuolla, vuolla) eivät jälkitavuaan hukkaa, ja näissähän lisäpituutta ei olisi mahdollistakaan lisätä.

Sitä on hieman vaikeampi ymmärtää, miksi muutos rajoittuu verbeihin? Moni, tuli eivät tähän tapaan taivu.

Miten vanhasta ja laajalle levinneestä ilmiössä tässä lienee kyse?

Martti Rapola esittelee hämäläisenä murrepiirteenä eräiden verbien tällaisen lyhenemisen, mutta hänellä/hämeessä ne ovat lyhytvokaalisia ja loppuhenkosellisia:
- ei sa 'ei sano', en tu, et me, tup_pois 'tule pois'

Pystynen kirjoitti:alias "Setti verbejä, jotka näyttävät suomen puhekielessä nyhjäisseen epäsäännöllisen taivutuksen tyhjästä".

Nämä ovat aika samanlaisia sanoja:
konsonanttivartaloisia
välikonsonanttina alveolaarisonorantti: /l/ tai /n/
lyhyt ensitavu
kielen perussanastoa

Taivutus näissä näyttää aika pitkälle itseasiassa samalta kuin vastaavissa /k/-verbeissä, eli ikäänkuin tässä olisi astevaihtelusuhde n, l ~ ∅
meen, meetsä, mee ~ teen, teetsä, tee
menee, meni, menty ~ tekee, teki, tehty
mutta kuitenkin näissä on säännöllisesti pitkä vokaali, ei vokaali+e-yhtymää.
tuun, tuutsä, tuu ~ luen, luetsä, lue
Näyttää vähän siltä, että vokaalin pituus edustaa epäsäännöllisesti koko -ne-, -le-ainesta. Myöskään samanmuotoiset pitkävokaaliset verbit (niellä, nuolla, vuolla) eivät jälkitavuaan hukkaa, ja näissähän lisäpituutta ei olisi mahdollistakaan lisätä.

Liittyisiköhän samaan ilmiöön myös länsimurteinen venytetty mää (<minä) ja sää (<sinä), ja karjalainen hää (=hän)?

Mutta Sydän-Satakunnassa nuo taipuu näin:
meen, meeksää, mee ~ teen, teeksää, tee
mennee, meni, menty ~tekkee, teki, tehty

Make kirjoitti:Mutta Sydän-Satakunnassa nuo taipuu näin:
meen, meeksää, mee ~ teen, teeksää, tee
mennee, meni, menty ~tekkee, teki, tehty

Sinänsä on kiintoisaa seurata keskustelua, kerrata vanhaa ja oppia uutta. Maustan tätä keitosta muutamalla heitolla omasta murteestani. Olisi mukava tietää, kuinka laajoja ovat seuraavat ilmaisut ja miten ne vertautuvat muiden murteiden historiaan. Olen oppinut kotona tuon esitetyn jakson lausumaan sanoilla: menen, menetkö, tien > tietkö. Siis ensimmäiset yleiskielen mukaisina, mutta toisessa sanassa ee vaihtuu ie.ksi. Murre on aiheuttanut vääriä käsityksiä keskusteluissa muiden alueiden ihmisten kanssa, kun siinä on sotkemassa kulkuväyliä tarkoittava, saman asuinen sana.

Jaska kirjoitti:Martti Rapola esittelee hämäläisenä murrepiirteenä eräiden verbien tällaisen lyhenemisen, mutta hänellä/hämeessä ne ovat lyhytvokaalisia ja loppuhenkosellisia:
- ei sa 'ei sano', en tu, et me, tup_pois 'tule pois'

Hämäläisenä voisin tähän listaan lisätä vielä yhden: oh hiljaa.

Näin siis lapsuuteni hämäläismurteessa kehotettiin olemaan vaiti.

Kalevanserkku kirjoitti:

Jaska kirjoitti:Martti Rapola esittelee hämäläisenä murrepiirteenä eräiden verbien tällaisen lyhenemisen, mutta hänellä/hämeessä ne ovat lyhytvokaalisia ja loppuhenkosellisia:
- ei sa 'ei sano', en tu, et me, tup_pois 'tule pois'

Hämäläisenä voisin tähän listaan lisätä vielä yhden: oh hiljaa.

Näin siis lapsuuteni hämäläismurteessa kehotettiin olemaan vaiti.

Joo, tuota olen minäkin joskus jossain kuullut, vaikka yleensä komennettiin "ooppa hiljaa!"

Taavetti kirjoitti:Sinänsä on kiintoisaa seurata keskustelua, kerrata vanhaa ja oppia uutta. Maustan tätä keitosta muutamalla heitolla omasta murteestani. Olisi mukava tietää, kuinka laajoja ovat seuraavat ilmaisut ja miten ne vertautuvat muiden murteiden historiaan. Olen oppinut kotona tuon esitetyn jakson lausumaan sanoilla: menen, menetkö, tien > tietkö. Siis ensimmäiset yleiskielen mukaisina, mutta toisessa sanassa ee vaihtuu ie.ksi. Murre on aiheuttanut vääriä käsityksiä keskusteluissa muiden alueiden ihmisten kanssa, kun siinä on sotkemassa kulkuväyliä tarkoittava, saman asuinen sana.

Kuulostaa murteiden törmäysalueelta: itäinen "tien" muttei kuitenkaan "mänen" vaan läntinen "menen".

Jaska kirjoitti:Kuulostaa murteiden törmäysalueelta: itäinen "tien" muttei kuitenkaan "mänen" vaan läntinen "menen".

Sitähän tämä nimenomaan on, vanhastaan eräät naapurit sanoivat männee, toiset männöö, eräät kuten vanhempani mennee. Kylämme, mutta selvemmin kuntamme itälaidalla selvä savolaisvaikutus, muilla osilla kyläämme ja kuntaamme vaikutusta lännestä lähinnä sieltä suunnalta tulleiden emäntien vaikutuksesta, ja äideillähän on melkoinen vaikutus siihen, mitä murretta perhe puhuu ja oppii. Lähinnä kai pojat varttuessaan siirtyvät oppimaan myös isiensä puhetapaa.

Isäni murteessa oli vallitsevana ehkä merkkejä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaaltakin, suuntana Pyhäjärvi, Haapajärvi, Haapavesi, Ylivieska jne. Äitini murre oli kivijärveläistä, joka on muuntautunutta savolaisuutta, asuttaahan sitä kauan sitten Savosta siirtynyt väestö.

Kun edellä kertomiini lisää sodan jälkeen tulleet Karjalan evakot ja pääasiassa eteläiseltä Pohjanmaalta tulleet rintamamiehet, ehkä mielikuvitus antaa aavistuksen, millaisessa murteiden sulatusuunissa olen kasvanut. Eivätkä murteet jää tähän, oli täällä joitakin aitoja hämäläisiä ja ainakin yksi emäntä Turun seudulta, joka saattoi sanoa: "Menkkä, menkkä jo!"

Jaska kirjoitti:Martti Rapola esittelee hämäläisenä murrepiirteenä eräiden verbien tällaisen lyhenemisen, mutta hänellä/hämeessä ne ovat lyhytvokaalisia ja loppuhenkosellisia:
- ei sa 'ei sano', en tu, et me, tup_pois 'tule pois'

Toistaiseksi tuo näyttää ihan normaalilta imperatiivin loppukahdennukselta? Kirjakielessäkin sanotaan /tulep_pois/.

aikalainen kirjoitti:Liittyisiköhän samaan ilmiöön myös länsimurteinen venytetty mää (<minä) ja sää (<sinä), ja karjalainen hää (=hän)?

Selailin joululomalla kirjastosta Suomen murteiden kartastoa, ja tuota sielläkin ehdotettiin samaksi ilmiöksi. Mutta kun toisaalta Raumal sanotaan mnää, snää, eikä /n/ suinkaan katoile a/ä-vartaloissa yleisemmin (mitä näitä nyt on, kana muna nenä), niin en ole vakuuttunut. Sen sijaan *itä*murteiden mie, sie kai voisivat juontua asuista *miä, *siä?

Saman kirjan mukaan tosiaan myös sanoa on monessa murteessa samaan tapaan epäsäännöllinen. Eteläisimmässä Hämeessä (jos oikein muistan) jopa saon "sanon", jossa on selvästi nimenomaan /n/ eikä koko jälkitavu kadonnut. Ikävä kyllä panna-verbiä ei ollut teoksessa tarkasteltuna, olisi ollut mielenkiintoista verrata.

Pystynen kirjoitti:

Jaska kirjoitti:Martti Rapola esittelee hämäläisenä murrepiirteenä eräiden verbien tällaisen lyhenemisen, mutta hänellä/hämeessä ne ovat lyhytvokaalisia ja loppuhenkosellisia:
- ei sa 'ei sano', en tu, et me, tup_pois 'tule pois'

Toistaiseksi tuo näyttää ihan normaalilta imperatiivin loppukahdennukselta? Kirjakielessäkin sanotaan /tulep_pois/.

aikalainen kirjoitti:Liittyisiköhän samaan ilmiöön myös länsimurteinen venytetty mää (<minä) ja sää (<sinä), ja karjalainen hää (=hän)?

Selailin joululomalla kirjastosta Suomen murteiden kartastoa, ja tuota sielläkin ehdotettiin samaksi ilmiöksi. Mutta kun toisaalta Raumal sanotaan mnää, snää, eikä /n/ suinkaan katoile a/ä-vartaloissa yleisemmin (mitä näitä nyt on, kana muna nenä), niin en ole vakuuttunut. Sen sijaan *itä*murteiden mie, sie kai voisivat juontua asuista *miä, *siä?

Miä ja siä lienevät Kotkan seudulla käytössä olevia muotoja, siitä päätellen, että pari sukulaistyttöäni oltuaan pari viikkoa Kotkassa mummulassa käyttivät kotiin tultuaan niitä, äitinsä kauhistukseksi.