Vaikeita juttuja suomen kielessä

[Jaska]

Ajattelin avata ketjun tähän liittyville havainnoille. Me äidinkieliset suomen puhujathan emme useinkaan edes tiedosta, mikä kielessä voi olla hankalaa vieraskielisille, koska meille kaikki on helppoa.

Suomi luokitellaan yleisesti agglutinatiiviseksi kieleksi, eli kieliopilliset ainekset tyypillisesti lisätään sanavartalon perään ilman kummoisiakaan muutoksia. Viro puolestaan on kehittynyt jo selvästi flekteeraavammaksi eli fleksiokielen suuntaan. Tämä tarkoittaa, että sanavartalon äänteissä tapahtuu muutoksia. Esimerkiksi 'huone' : 'huoneen' taipuu virossa tuba : toa.

Suomessakin nähdään kyllä ns. morfofonologista vaihtelua eli muutoksia sanavartalon äänteissä eri taivutusmuodoissa. Otetaan esimerkiksi suomen s-loppuiset sanat. Niille keksin ainakin seuraavia erilaisia taivutusvaihtoehtoja (nominatiivi : genetiivi):

1. ilves : ilveksen, rosvous : rosvouksen
2. kirves : kirve(h)en
3. rakkaus : rakkauden
4. kolmas : kolmannen

Ensimmäisen tyypin taivutus johtunee siitä, ettei kieli hyväksy sananloppuisia konsonanttiyhtymiä. Esimerkiksi liivissä tämäntyyppisissä sanoissa voi näkyä nominatiivissakin sananloppuinen konsonanttiyhtymä.

Kolme muuta tyyppiä johtuvat astevaihtelusta. Suffiksaalisen astevaihtelun on oletettu vaikuttaneen myös kantasuomen *s:ään, joka olisi heikentynyt toisen tavun jälkeen soinnilliseksi *z:ksi, joka sitten kehittyi edelleen h:ksi. (Tämä on siis eriehtoinen muutos kuin radikaalinen eli sanavartaloon liittyvä astevaihtelu, joka tapahtuu ensimmäisen ja toisen tavun rajalla.) Tämä selittää kokonaan kakkostyypin.

Kolmos- ja nelostyypit palautuvat alkuaan *ti-loppuisiin nominatiiveihin: *kolmanti : *kolmanten : *kolmantena. Nominatiivissa on tapahtunut muutos *ti > *ci, edelleen > *si ja vielä loppuheitto eli loppuvokaalin kato, minkä jälkeen sananloppuinen *ns-yhtymä on yksinkertaistunut s:ksi. Astevaihtelu ja assimilaatio puolestaan ovat vastuussa siitä, että genetiivissä tapahtui muutosketju *kolmanten > *kolmanden > kolmannen. Rakkaus-sanassa lopputulos on aivan erilainen (d vs. nn), vaikka sama astevaihtelu samanlaisesta lopusta senkin tuotti: *-ti : *-ten > *-ci : *-den > *si : *-den > *-s : *-den.

Mitenpä tällaisia sitten yrittäisi opettaa vieraskielisille? En todellakaan tiedä. Ehkä tieto lisää tuskaa ja pitäisi vain yrittää oppia ulkoa, mitkä sanat kuuluvat mihinkin taivutustyyppiin. Itse koen että taustaselitys auttaa hahmottamaan asiaa, mutta tiedän myös, että se edellyttänee aika paljon pohjatietoja kielihistoriasta, ennen kuin se auttaa.

P.S. Jätin käsittelemättä aivan nuoret lainasanat kuten fitness. Sitä näkyy taivutettavan joko fitnessin tai jopa fitneksen, jälkimmäinen edustaisi mallin perusteella vanhempaan taivutustyyppiin sopeuttamista.

[Palokärki]

Opiskelin aikoinaan yliopistossa käännöstieteitä ja suomen opinnot kuuluivat kuvaan myös. En koskaan valmistunut ammattiin, mutta jonkinlainen kiinnostus kieliin jäi muistoksi. Niinpä sitten satunnaisesti lueskelen esimerkiksi tällaista sivustoa: https://uusikielemme.fi/

Sivustolla eri tasoilla olevat suomen opiskelijat keskustelevat suomen kielestä ja sen eri osa-alueista.

Sitten välillä aivot pullauttavat esimerkiksi seuraavanlaisen idean: jos kokeilla lyhenee muotoon koklata ja vakoilla muotoon vaklata niin kuitenkaan meillä ei ole käytössä verbi- paria rukoilla -- ruklata. No, ehkä sellaista ei voi ollakaan, koska koklata ja vaklata kuulostavat leikillisiltä ja varsinkin koklata kuulostaa paremminkin testailulta mikä ei oikein sovi rukoiluun. Rukoillaan ja uskotaan oikeasti eikä vain testailla, johan siitä luojakin hermostuu

Mutta tuolla sivustolla ja miksei YouTuben suomi-videoilla suomen kielen objektin kanssa pärjääminen vaikuttaa olevan monille se äärimmäinen koetinkivi.

[Jaska]

Opiskelin aikoinaan yliopistossa käännöstieteitä ja suomen opinnot kuuluivat kuvaan myös. En koskaan valmistunut ammattiin, mutta jonkinlainen kiinnostus kieliin jäi muistoksi. Niinpä sitten satunnaisesti lueskelen esimerkiksi tällaista sivustoa: https://uusikielemme.fi/

Sivustolla eri tasoilla olevat suomen opiskelijat keskustelevat suomen kielestä ja sen eri osa-alueista.

Kappas, pitääpä tutustua.

Sitten välillä aivot pullauttavat esimerkiksi seuraavanlaisen idean: jos kokeilla lyhenee muotoon koklata ja vakoilla muotoon vaklata niin kuitenkaan meillä ei ole käytössä verbi- paria rukoilla -- ruklata. No, ehkä sellaista ei voi ollakaan, koska koklata ja vaklata kuulostavat leikillisiltä ja varsinkin koklata kuulostaa paremminkin testailulta mikä ei oikein sovi rukoiluun. Rukoillaan ja uskotaan oikeasti eikä vain testailla, johan siitä luojakin hermostuu

Erikoinen sisäheittoilmiö kieltämättä.

Mutta tuolla sivustolla ja miksei YouTuben suomi-videoilla suomen kielen objektin kanssa pärjääminen vaikuttaa olevan monille se äärimmäinen koetinkivi.

No se kyllä onkin haastavaa, kun niin monenlaiset asiat vaikuttavat esim. siihen, milloin käytetään partitiivia: kielteisyys, määrän epämääräisyys, jaollisuus jne.
https://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1234

[rcislandlake]

Ajattelin avata ketjun tähän liittyville havainnoille. Me äidinkieliset suomen puhujathan emme useinkaan edes tiedosta, mikä kielessä voi olla hankalaa vieraskielisille, koska meille kaikki on helppoa.

Suomi luokitellaan yleisesti agglutinatiiviseksi kieleksi, eli kieliopilliset ainekset tyypillisesti lisätään sanavartalon perään ilman kummoisiakaan muutoksia. Viro puolestaan on kehittynyt jo selvästi flekteeraavammaksi eli fleksiokielen suuntaan. Tämä tarkoittaa, että sanavartalon äänteissä tapahtuu muutoksia. Esimerkiksi 'huone' : 'huoneen' taipuu virossa tuba : toa.

Suomessakin nähdään kyllä ns. morfofonologista vaihtelua eli muutoksia sanavartalon äänteissä eri taivutusmuodoissa. Otetaan esimerkiksi suomen s-loppuiset sanat. Niille keksin ainakin seuraavia erilaisia taivutusvaihtoehtoja (nominatiivi : genetiivi):

1. ilves : ilveksen, rosvous : rosvouksen
2. kirves : kirve(h)en
3. rakkaus : rakkauden
4. kolmas : kolmannen

Ensimmäisen tyypin taivutus johtunee siitä, ettei kieli hyväksy sananloppuisia konsonanttiyhtymiä. Esimerkiksi liivissä tämäntyyppisissä sanoissa voi näkyä nominatiivissakin sananloppuinen konsonanttiyhtymä.

Kolme muuta tyyppiä johtuvat astevaihtelusta. Suffiksaalisen astevaihtelun on oletettu vaikuttaneen myös kantasuomen *s:ään, joka olisi heikentynyt toisen tavun jälkeen soinnilliseksi *z:ksi, joka sitten kehittyi edelleen h:ksi. (Tämä on siis eriehtoinen muutos kuin radikaalinen eli sanavartaloon liittyvä astevaihtelu, joka tapahtuu ensimmäisen ja toisen tavun rajalla.) Tämä selittää kokonaan kakkostyypin.

Kolmos- ja nelostyypit palautuvat alkuaan *ti-loppuisiin nominatiiveihin: *kolmanti : *kolmanten : *kolmantena. Nominatiivissa on tapahtunut muutos *ti > *ci, edelleen > *si ja vielä loppuheitto eli loppuvokaalin kato, minkä jälkeen sananloppuinen *ns-yhtymä on yksinkertaistunut s:ksi. Astevaihtelu ja assimilaatio puolestaan ovat vastuussa siitä, että genetiivissä tapahtui muutosketju *kolmanten > *kolmanden > kolmannen. Rakkaus-sanassa lopputulos on aivan erilainen (d vs. nn), vaikka sama astevaihtelu samanlaisesta lopusta senkin tuotti: *-ti : *-ten > *-ci : *-den > *si : *-den > *-s : *-den.

Mitenpä tällaisia sitten yrittäisi opettaa vieraskielisille? En todellakaan tiedä. Ehkä tieto lisää tuskaa ja pitäisi vain yrittää oppia ulkoa, mitkä sanat kuuluvat mihinkin taivutustyyppiin. Itse koen että taustaselitys auttaa hahmottamaan asiaa, mutta tiedän myös, että se edellyttänee aika paljon pohjatietoja kielihistoriasta, ennen kuin se auttaa.

P.S. Jätin käsittelemättä aivan nuoret lainasanat kuten fitness. Sitä näkyy taivutettavan joko fitnessin tai jopa fitneksen, jälkimmäinen edustaisi mallin perusteella vanhempaan taivutustyyppiin sopeuttamista.

Tarkoitatko että tuo viron tupa - tuvan eli tuba - toan jättää loppuäänteen pois ?

[Jaska]

Tarkoitatko että tuo viron tupa - tuvan eli tuba - toan jättää loppuäänteen pois ?

Joo, genetiivin -n on kadonnut, joten sijamuoto näkyy vain sanavartalon äänteiden muutoksista.