Taavetti kirjoitti:Sain aikanaan huomautuksen opettajalta, kun käytin erästä sellaista sanaa opintotehtävässäni. Hän kertoi sen alkaneen Ollin pakinasta, ja toivovansa, ettei se yleistyisi ainakaan asiakieleen. Kuitenkin näyttää siltä, että nykyisin voi uutisoida missä asiassa tahansa, vaikka kyseessä oli alussa pakinaan sijoitettu poikkeava sana.
Ai se tulee sieltä... Ilmeisesti sanalle oli kysyntää; ehkä se korvasi pidemmän ja mutkikkaamman sanajoukon.
Pystynen kirjoitti:Jaska kirjoitti:Nettifoorumeiden perusteella ihmiset eivät osaa taivuttaa muuan-sanaa. Sehän kuuluu samaan tyyppiin kuin sydän ja avain ja taipuu siis muu(d)an : muutaman, myöhäiskantasuomessa *muuδan : *muutaman.
Mitä tai ketä tästä nyt sitten pitäisi syyttää täsmälleen? Kato /t/:n heikkona asteena ei kirjakielessä ole normien mukaista, joten pahahan tuota knoppia on tietää.
Ja miten "väärä" taivutus tässä edes menisi?
Muuan, muuanta muuaneen??
Minä syytän sitä, että ihmiset eivät lue enää kirjoja. Lukijoilla säilyy enemmän sanoja ja niiden muotoja ja merkityseroja aktiivisessa sanavarastossa. Olen nähnyt muuan-sanaa paljon taivuttamattomana: "muuan miehen". Ilmeisesti "muuanin" olisi jo liian pimeän näköinen. Omituinen vaikkakin oikean kuuloinen on myös yleinen partitiivi "muuatta" (vaikka "muutamaa" olisi vielä oikeampi).
Pystynen kirjoitti:Minun korvaani särähtää pahemmin taivutustyyppi ruis : ruiksen (ja varmaan samoista puhujista saisi irti myös ieksen ja äeksen, vaikka harvemmin nykyään noista maataloustyökaluista puhutaankaan). Toisaalta, s/h- vs. s/ks-vartaloilla leikkiminenhän on ihan perusvitsi muutenkin: "söinpä maukaksen ananaan"
Entä mitä pidätte tavasta korvata nominatiivi ken partitiivillään ketä, siis tyyliin "Ketä söi mun ananaat?"
Tuo on ilmeisesti alkuaan "aito" murteellisuus, mutta tökkää kyllä korvaan kipeästi. Vantaalla sitä ainakin kuuli paljon kouluaikoina.
Miettikääpä, miten hirveältä suomea vieraana kielenä oppivista tuntuu, kun
-s-loppuiset sanat voivat taipua kolmella eri tavalla ja ne pitää vain opetella, mitään auttavia sääntöjä ei ole (paitsi että kaikki vierasperäiset nimet taipuvat kolmoskohdan mukaan):
- kirves : kirve(h)en, ruis : ruki(h)in, varvas : varpa(h)an
- kives : kiveksen, varis : variksen, jänis : jäniksen
- Texas : Texasin
"Mies tappoi Texaan varisin kirveksellä."
Hankalia ovat myös nominatiivissa
-si-loppuiset sanat, joita on niin ikään kolme ryhmää:
- vesi : veden, susi : suden, käsi : käden, kuusi : kuuden
- kusi : kusen, kuusi : kuusen
- lasi : lasin, vaasi : vaasin
Suomeahan pidetään enimmälti agglutinaviisena kielenä, eli sijapäätteet ja muut vain lisätään sanavartalon perään. Tällaisia ihannetapauksia toki suomessa onkin, esim.
talo : talon, mutta äänteenmuutosten ja astevaihtelun vuoksi on sitten vaikeammin hahmotettavia sanoja kuten
kaksi : kahden ja
varas : varkaan.
Kun nyt sujuvasti lipsahdin suomen kielen oppimisen vaikeuteen, niin otetaan vielä yksi helmi muoto-opin puolelta. Suomessahan objekti voidaan ilmaista neljällä eri sijapäätteellä:
- nominatiivi: "Syö se omppu!"
- genetiivi(-akkusatiivi): "Sinähän syöt sen ompu
n!"
- partitiivi: "Syö edes vähän sitä omppu
a..."
- akkusatiivi: "...tai se omppu syö sinu
t." (vain persoonapronomineissa)
P.S. Ehkä olisi kohteliasta kysyä kirjoittajalta Sees2011, millä tavalla hän haluaa nimensä taivutettavan:
Sees : Sekeen
Sees : Seeksen
Sees : Seesin