No niin, kahlasin läpi aiemmat vääntöketjut kantasuomen leviämisestä. Kuten muistinkin, kantasuomen pitkä päivittyminen Suomenlahden yli on edelleen parhaiten perusteltu näkemys.
Skandinaavisten kielten esimuodoilla on ollut "aina" eli kaikissa rekonstruoiduissa kielivaiheissa kontakteja suomen kielen esimuodon kanssa:
1. luoteisindoeurooppa - kantaurali
2. esigermaani - länsiurali
3. paleogermaani - esikantasuomi
4. kantagermaani - varhaiskantasuomi
5. luoteisgermaani - keskikantasuomi
6. varhaiskantaskandinaavi - myöhäiskantasuomi
jne.
http://www.elisanet.fi/alkupera/Jatkuvuus2.pdfKontaktien paikantamista ei voi tehdä pelkästään keskinäisten kontaktien perusteella, vaan huomioon on otettava myös muut kontaktikielet. Saamen ja itämerensuomen väliset lainasanakontaktit tulevat näkyviin siinä vaiheessa, kun kielet olivat kehittyneet riittävän erilaisiksi niin että lainattaessa tapahtuvat äännekorvaukset pystytään erottamaan yhteisten perintösanojen edustuksesta. Voidaan sanoa, että viimeistään keskikantasaamen ja keskikantasuomen välillä oli kontakteja. Karkeasti tämä vaihe voidaan ajoittaa aikavälille 200-0 eKr.
Paikantamisen osalta tiedetään, ettei saamea ole koskaan puhuttu Suomenlahden eteläpuolella, kun taas kantasuomalaiset ovat levittäytyneet eteläpuolelta Suomenlahden pohjoispuolelle. Saamen ja itämerensuomen väliset kontaktit on siis sijoitettava Suomenlahden pohjoispuolelle - etenkin, kun saamelaisten lainasanojen levikki rajoittuu suomeen ja muihin pohjoisiin itämerensuomalaisiin kieliin.
Sattumoisin suunnilleen samoihin aikoihin (noin. 400-200 eKr.) päättyy kantabalttilaisten lainasanojen tulo kantasuomeen. Toki balttilainoja saatiin edelleen, mutta ne joko edustivat balttilaista murretta (pohjoisbalttia arviolta n. 400-200 eKr. alkaen) tai eivät levinneet enää koko kantasuomalaiselle alueelle. Suomessakin on "pohjoisbalttilaisia" lainasanoja jonkin verran, eli kantasuomalainen kieliyhteisö oli tiivis (alueellisesti tai yhteydellisesti) vielä jonkin aikaa.
Sen jälkeen kuitenkin balttilaislainoja saatiin enää eteläisimpiin itämerensuomalaisiin kieliin. On huomattava, että etelävirossa on omia hyvin varhaisiakin balttilainoja, eli kantasuomalainen kielialue oli tarpeeksi laaja alkaakseen jakautua murrealueiksi jo ennen myöhäiskantasuomen erästä myöhäisimmistä äänteenmuutoksista, *š > *h.
Nyt siis sekä saame että baltti todistavat, että kantasuomalaisten asuma-alue levisi Suomenlahden pohjoispuolelle jo ennen ajanlaskun alkua. Paleogermaani yhdistetään perustellusti skandinaaviseen pronssikulttuuriin, joka ulottui Suomen länsi- ja etelärannikolle saakka, samoin kuin Viron rannikolle. Vielä tässä vaiheessa (ensimmäisen vuosituhannen alkupuolella eKr.) germaanien ja itämerensuomalaisten kontaktit ovatkin luultavimmin tapahtuneet Viron puolella.
Kantagermaanin vaiheesta alkaen kontaktit näyttävät kuitenkin paikantuvan Suomen puolelle, koska
1) germaanin ja saamen välillä on ollut kontakteja yhtä kauan ja yhtä jatkuvasti kuin germaanin ja itämerensuomen välillä
2) germaanin ja baltin välillä ei ollut läheisiä kontakteja; keskinäisiä lainasanoja on löydetty hyvin vähän
3) pohjoisitämerensuomalaisissa kielissä (suomi, karjala ja vepsä) on enemmän vanhoja germaanilainoja kuin eteläisissä kielissä
Lisäksi on huomattava, että myös saamelaisperäiset paikannimet todistavat germaanien varhaisesta läsnäolosta Suomessa: keskikantasaameen eli ajanlaskun alkua edeltäviksi on palautettava myöhäiskantasaamen vokaalimuutoksiin osallistuneet sanat, kuten Vuotso-, Vuosso-, Uotso-, Uosso-nimet. Nämä palautuvat luoteisgermaanin sanaan *waatjoo- > keskikantasaamen *vaččo > myöhäiskantasaamen *vuoččoo.
Nimityspari hämäläinen ~ sápmelaš todistanee jo varhaiskantasuomalaisten ja varhaiskantasaamelaisten välisistä kontakteista Suomessa. Nimitykset voitaisiin palauttaa yhteiseen kantamuotoon *šämäläŋći, mutta koska missään Suomen etelä- tai itäpuolisissa kielissä nimitystä ei tavata, on ikivanha lainautuminen varhaiskantasaamesta varhaiskantasuomeen uskottavin selitys. Tällöin kantasuomalaisia olisi ollut Suomessa jo kantagermaanin kaudella, ensimmäisen vuosituhannen puolimaissa eKr.
Germaanisperäinen paikannimistöVarhaisin täällä kiistämätön Suomen germaanisperäisten paikannimien kielentaso on luoteisgermaani, jonka vaihe alkoi ennen ajanlaskun alkua. Tätä tasoa edellyttävät paikannimielementit Aura, Karjaa, Vammas-/Vampu-. Jorma Koivulehdon mukaan etymologiat paikannimille Eura ja Kymi edellyttävät peräti kantagermaanin tasoa, mutta täällä on väläytelty myöhempää, esim. goottilaista alkuperää.
Lisäksi Johan Schalin on esittänyt nuoremman etymologian Kymi-nimelle, mutta Eura-nimen nuorentaminen ei tunnu edelleenkään uskottavalta:
1) gootista ei ole tallennettu kyseisen *eeþra-sanan vastinetta,
2) ei ole merkkejä siitä, että itägermaanisella alueella sanalla olisi nimetty jokia kuten länsi- ja pohjoisgermaanisella alueella
3) kantagermaaneja asui lähellä Ruotsissa, kun taas itägermaaneja/gootteja, joilla alkuperäinen *ee olisi säilynyt, asui paljon kauempana manner-Euroopassa (kunnes myöhemmin gootit verottivat joitain koilliseurooppalaisia kansoja mutteivät suomalaisia silloinkaan).
Sana *eeþra siis oli varmasti kantagermaanissa, jota puhuttiin lähellä, ja siitä nimi Eura voidaan säännöllisesti johtaa; Aura taas tulee saman sanan luoteisgermaanisesta jatkajasta *aaþra. Kantagermaanien ja varhaiskantasuomalaisten välillä oli jo kontakteja, ja todennäköisimmin ne tapahtuivat Suomessa kuten kantagermaanien ja varhaiskantasaamelaistenkin väliset kontaktit.
Kantasuomalainen jatkuvuus Lounais-Suomessa näkyy vallitsevan siis jo hyvin varhaisilta ajoilta, viimeisiltä vuosisadoilta ennen ajanlaskun alkua, täysin riippumatta Eura-nimen todistuksesta. Silti Eura on edelleen uskottavimmin johdettavissa kantagermaanista, ennen luoteisgermaaniin johtanutta muutosta *ee > *aa.