alias "Setti verbejä, jotka näyttävät suomen puhekielessä nyhjäisseen epäsäännöllisen taivutuksen tyhjästä".
Nämä ovat aika samanlaisia sanoja:
konsonanttivartaloisia
välikonsonanttina alveolaarisonorantti: /l/ tai /n/
lyhyt ensitavu
kielen perussanastoa
Taivutus näissä näyttää aika pitkälle itseasiassa samalta kuin vastaavissa /k/-verbeissä, eli ikäänkuin tässä olisi astevaihtelusuhde n, l ~ ∅
meen, meetsä, mee ~ teen, teetsä, tee
menee, meni, menty ~ tekee, teki, tehty
mutta kuitenkin näissä on säännöllisesti pitkä vokaali, ei vokaali+e-yhtymää.
tuun, tuutsä, tuu ~ luen, luetsä, lue
Näyttää vähän siltä, että vokaalin pituus edustaa epäsäännöllisesti koko -ne-, -le-ainesta. Myöskään samanmuotoiset pitkävokaaliset verbit (niellä, nuolla, vuolla) eivät jälkitavuaan hukkaa, ja näissähän lisäpituutta ei olisi mahdollistakaan lisätä.
Sitä on hieman vaikeampi ymmärtää, miksi muutos rajoittuu verbeihin? Moni, tuli eivät tähän tapaan taivu.
Miten vanhasta ja laajalle levinneestä ilmiössä tässä lienee kyse?