Toisessa ketjussa tuli sivuttua kysymystä, milloin ovat syntyneet (itämeren)suomen sekundaarit i-vartalot, jollainen on mm. sanoissa lappi : lapin, vati : vadin, (takin) vuori : vuorin, (juoma) viini : viinin jne. Vanhoissa perintösanoissahan sanat taipuivat e-vartaloisina:
kuusi : kuusen, käsi : käden, susi : suden, vesi : veden, kuusi : kuuden, kaksi : kahden, vuori : vuoren, viini : viinen (nuolikotelo) jne.
Absoluuttista ajoitusta olisi mielenkiintoista yrittää haarukoida aineellisten vastineiden avulla. Mikä voisi olla nuorin e-vartaloinen sana? Mikä puolestaan vanhin i-vartaloinen sana?
Esimerkiksi saksi : sakset on vielä e-vartaloinen, ja sana lienee lainattu germaanista joskus keskisellä rautakaudella, jolloin "saksi" eli väkipuukko ilmestynee arkeologiseen aineistoon (ainakin jo Euran Luistarissa). Muutkin asesanat ovat yleisesti e-vartaloisia:
veitsi : veitsen, kilpi: kilven... Useimmista ei tätä kriteeriä tietenkään näe, kun ne eivät pääty i:hin.
Mikähän mahtaisi olla vanhin i-vartaloinen sana, jolle voisi löytyä arkeologinen vastine?