pektopah kirjoitti:Entä voisiko sanoilla keko ja kokko olla yhteistä taustaa? Kokkohan on ennen sytyttämistä koottu keko.
Tällaista vokaalivaihtelua tavataan oikeastaan vain deskriptiivisissä juurissa, ei normaalisanastossa, eivätkä nämä sanat vaikuta deskriptiivisiltä.
http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99koponen.pdfpektopah kirjoitti:Muinaisskandinaavissa "kǫkkr" näköjään tarkoitti möykkyä tai kokkaretta. Olisikohan se samaa perua suomen sanan "kokkare" kanssa?
SSA:ssa tätä sanaa verrataan muinaisruotsin sanaan
kokkr 'maakokkare', mutta jostain syystä lainasuhdetta ei uskalleta esittää. Kelpaa kyllä minulle. Ja lainasuunta on skandinaavista suomeen, koska:
- suomen sana on kolmitavuinen, mikä yleensä on nuoren sanan merkki
- skandinaavissa
r:llä on syntyselitys: se palautuu germaaniseen
*z:hen ja edustaa nominatiivia.
Ealli kirjoitti:Että kokolla on eniten tekemistä sanojen koota ja koko kanssa? Kuulostaa hyvältä selitykseltä.
Merkityksen puolesta tämä olisikin paras selitys, mutta sanan rakenne tökkii:
koko taipuu
ko'on (tavunraja merkitty), eikä tunneta johdosta joka kahdentaisi sanan sisäkonsonantin. Tällainen ajatuskin on agglutinoivalle kielelle täysin vieras. Tosin viro esimerkiksi on kehittynyt flekteeraavaan suuntaan (
tuba : toa 'tuvan') ja siellä on kolmaskin kestoaste, joka muistuttaisi jossain määrin tuota sisäkonsonantin pidennystä, mutta aika haparoivaa on meno tähänkin suuntaan
kokko-sanaa selitettäessä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viron_kieli#.C3.84.C3.A4nnej.C3.A4rjestelm.C3.A4st.C3.A4Tietysti varsinaissuomi on virolaisvaikutteista, ja vaikkei kestoasteita kolmea olekaan, niin pidennystä on tapahtunut viron tapaan esim. illatiivissa, joten varsinaissuomessa
kokoon sanottaisiin
kokko. Tämä ei kyllä kauhean uskottava selitys olisi...