Kukko kirjoitti:Toki on samankaltaisia sanoja, jotka eivät ole etymologialtaan yhteisiä, mutta on jonkinlainen pääsääntö, että näin on.
Riippuu ihan siitä, mitä vertaillaan. Suomi ja vepsä ovat läheisiä sukukieliä, joten samankaltaiset sanat molemmissa todennäköisesti ovat samaa kantaa. Suomi ja ruotsi ovat naapurikieliä, joten samankaltaiset sanat molemmissa todennäköisesti ovat samaa kantaa. Suomella ja sumerilla (tai tuktilla tai ketualla) ei tiedetä olevan mitään historiallista tekemistä keskenään, joten samankaltaiset sanat ovat todennäköisesti sattumaa.
Oleellinen taustatieto tässä on, että koska sanoihin kertyy ajan mittaa kaikenlaisia muutoksia (vokaaleihin, konsonantteihin ja myös merkityksiin), ei ole uskottavaa että juuri mikään samankaltaisuus voisi periytyä jo useiden kymmenien tuhansien vuosien takaa kun yksi paleoliittinen heimo päätti lähteä yhteen suuntaan ja toinen toiseen.
Kukko kirjoitti:Nuo suru ja sorg (sorrow = surewa) ovat alkujaankin samaa sanuetta, sillä suru ja kuoleminenhan ovat symbolisesti samaa merkitseviä.
Voidaan spekuloida, että indoeurooppalainen "surra"-verbi ja uralilainen "kuolla"-verbi ehkä ovat jotain ikimuinaista sukua, mutta tämä on eri asia kuin nykyinen tai viime aikojen tilanne. Virossa vartalo
sure- ei tarkoita suremista vaan ainoastaan kuolemista. Virossa tai muissakaan sukukielissä ei myöskään ole olemassa k-päätteellistä versiota
surku. Ruotsissa yms. germaanisissa kielissä tälläinen on. Se ei tarkoita kuolemista vaan pelkästään surua.
Levikin ja merkityseron nojalla takia voi todeta että suomen "surku" on lainasana, eikä se siis voi osoittaa mitään siitä, mikä on ollut surra-verbin merkitys joskus menneisyydessä. Edelleen koska itämerensuomalainen *sure- ja germaaninen *surgu- ovat olleet kahden
eri kielen sanoja, ei niiden merkitysten mahdollinen symbolinen yhdistettävyys merkitse mitään.
Kukko kirjoitti:Vai meinaatko että kolmas sanueeseen kuuluva kaksi eri vokaalistusta sisältävä surmaaminen/sureminen ovat lainautuneet ehkä slaavilaisilta ja tullut osaksi samaa sanuetta, muttei ole alunperin samasta sur-lähteestä?
En väitä. Tämä on ihan siististi selitettävissä uralilaista alkuperää olevana. (Niin,
onko slaavilaisilla jokin samantapainen sana vai heitikö lonkalta?)
Sureminen pitäisi myös pystä näkemään olevan täysin säännöllinen suomen kieliopin mukainen muodoste: sitä ei ole syytä pitää "erillisenä" sanana. Purra > pureminen, juosta > juokseminen, suolata > suolaaminen, spreijata > spreijaaminen, tumpuloida > tumpuloiminen.
Kukko kirjoitti:Esitithän muuten itsekin vokaalistuksen tapahtuneen sanassa sorg > surku, joten miksi kritisoit sitä?
En edelleenkään tiedä miten määrittelet "vokaalistuksen" mutta ei tämä rinnastus sitä edellytä, että suomalaiset ovat mielivaltaisesti lisänneet u-vokaalin sanaan. Se mitä tässä tiedetään tapahtuneen, on että muinoin sanalla on ollut olemassa u:llinen taivutusmuoto tyyliin *surgu-, ja tämä on se asu jonka suomalaiset ovat lainanneet. Muita esimerkkejä samanlaisesta lainaamisesta on roppakaupalla, esim. kanna = kannu, gäck = jekku, panna = pannu, lykta = lyhty, läxa = läksy, säng = sänky.
Kukko kirjoitti:Suru, surku ja surma, surema -sanoilla on sur-kantasana, johon on tullut lisäksi päätteitä (ehkä eri kielien kautta), mutta kaikki ovat alkujaan samasta lähteestä. Samaa merkitsevät sanat kyllä voivat lainautua edestakaisinkin, jolloin voi tulla päätteitä, mutta kantasana pysyy (yleensä) samana.
Kantasanat voivat muuttua kovastikin. Ei ole olemassa mitään voimaa joka pakottaisi niitä pysymään samana. Muutama sana suomen sukukielistä näin esimerkiksi, joita kaikkia tuskin ensinäkemältä tunnistaisi:
härkä = vatjan
ärtäaivot = pohjoissaamen
vuoigŋaatsoutaa = saamen
suhkat jauhaa = marin
joŋəatuomi = komin
ĺömkusi = unkarin
húgysyli = etelähantin
tetjoki = selkupin
kïvesi = nenetsin
jī'Tälläiset voidaan varmentaa samakantaisiksi sanoiksi ei pelkän merkityksensä nojalla, eikä todellakaan samankaltaisuuden nojalla, mutta kylläkin äännehistorian.
Kukko kirjoitti:Minusta vaikuttaa, että ajattelet suomen kielen sanaston kehittyneen omissa oloissaan, eikä suomalaisilla olisi ollut mitään kosketusta esim. mykeneläiseen ja minolaiseen kulttuuriin.
Ihan jo maantieteestäkin näkee, ettei mitään kummempia kosketuksia noin kauas ole voinut olla. Kansat ovat aina (tai no ennen purjelaivojen jne kautta) olleet ennen muuta yhteydessä naapureihinsa, eivät kokonaisen mantereen taa ilman pätevää syytä.
Perustuuko oma näkemyksesi (jonka toivoakseni tunnistat olevan valtavirran käsityksestä poikkeava) suomalais-mykeneläisistä kosketuksista muuhunkin kuin joihinkin samankaltaisuuksiin sanoissa? Esimerkiksi arkeologiaan?
Kukko kirjoitti:Koko Euroopan sanastohan on pitkälti yhteistä maailmanlaajuista sanastoa sumerien ja heettiläistenkin kanssa. Kantasanat ovat varsin usein kaikilla samat.
Ei ole "maailmanlaajuista". Heetti ja liki kaikki Euroopan kielet (+ useimmat Persian ja pohjois-Intian) mutta suomi poislukien ovat samaa, indoeurooppalaista kielikuntaa, joten ei ole kummakaan jos niistä löytyy kovasti yhteistä sanastoa (ja kielioppia). Eteläisemmät ja itäisemmät kielet kuuluvat sen sijaan eri kielikuntiin joilla on omat kantasanansa, ja kielikuntien välille samankaltaisuuksia löytyy enää lähinnä sattumanvaraisesti.
Lainasanoja on voinut kulkea milloin mihinkin suuntaan, mutta perussanastosta ja kieliopista saa silti yleensä selvitettyä usein helpostikin, mikä kieli on mitäkin sukujuurta. Otetaan vaikka numerot 1-5 parissa kielessä:
albaani
një, dy, tre, katër, pesëcebuano
usa, duha, tulu, upat, limaespanja
uno, dos, tres, cuatro, cincojakuutti
biir, ikki, ys, tyört, biesjupikki
atasiq, malʀuk, pingajut, sitamat, talïmatkannada
ondu, eraḍu, muuru, naaku, aidumantu
emu, uwe, ilan, duin, sunaoroti
omo, duu, ila, dii, tʊngasamoa
tasi, lua, tolu, fa, limasuomi
yksi, kaksi, kolme, neljä, viisitataari
ber, ike, öč, dyrt, biudmurtti
odïg, kïk, kuiń, ńïĺ, viťOsaat kenties arvata mitkä näistä kuuluvat samaan kielikuntaan keskenään?