Muinainen Suomi

Kyläkulttuuri on ollut yhteistä osallistumista, huolenpitoa naapureista ja vähävaraisista. Kylän tuli hoitaa yhdessä myös sosiaaliset ongelmansa, moraalista vastuuta ei voitu siirtää yhteisön ulkopuolelle.
Yhteinen osallistuminen merkitsi myös menestymisen, yksityisen ihmisen ilon ja surun muuttamista yhteiseksi. Kylähäissä sukuhäiden vanhamittaiset häälaulut ja itkuvirret vaihtuivat pelimannimusiikkiin ja
tanssiin, kollektiiviseen yhdessäoloon (kartat 9-21). Pohjanmaalla ja paikoin Satakunnassa sai jalansijaa
jopa kylähallinto eli oltermannilaitos (1 osa, kartta 1), sen tehtävänä oli valvoa kyläläisten harmonista
yhteisyyttä, siveellistä elämää ja kirkossa käyntiä.

Kylänsisäinen organisoituminen ulottui myös nuoriin. Pohjanmaalla ja muuallakin Länsi-Suomessa
nuoriso alkoi toimia omana jäsen- ja viiteryhmänään ja luoda omaa yhdessäoloperinnettään. Nuoret
rakensivat yhteisiä kyläkeinuja, järjestivät iltaleikkitilaisuuksia, käsityötalkoita ja omia kylätansseja (kartat
35-37). Nuorille oma kylä oli voimakas viiteryhmä, Pohjanmaalla kylän nuoriso toimi jopa järjestäytyneen
ryhmän tapaan ylläpitäen omia initiaatioriittejään ja valvoen nuorten seurustelua (kartta 37); nuorten kylä-
keskeisyys huipentui kylien välisissä joukkotappeluissa ja urheilukilpailuissa.(4 Agraarikylissä syntyi
paikallinen organisaatiokulttuuri, joka oli Karjalan sukuyhteisöille vierasta. Länsi-Suomessa alettiin rakentaa yhteismyllyjä (ks. 1. osa, kartta 2), yhteissahoja ja kylämeijereitä, siellä alkoi ensimmäisenä myös
osuustoimintaliike.(5 Taloudellinen ja sosiaalinen organisoituminen enteili uusia poliittisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, teollisen yhteiskunnan järjestökulttuuria.

Hyödyllinen ihminen.

Länsisuomalaisessa talonpoikaistalossa on selkeä, usein suorakulmainen asemakaava, järjestys. Joka sivultaan umpeen rakennettu satakuntalaisen suurtalon pihapiiri muistutti linnoitusta. Se oli talonpoikaisen itsenäisyyden, omavaraisuuden ja työn monumentti. Mutta tällainen "umpikartano" julisti myös kyläyhteisön sosiaalista hierarkiaa, maahan sidotun yhteisön arvomaailmaa. Agraarisessa kyläyhteisössä alkoi yhä kovempi sosiaalinen kilpailu, joka on ominaista koko länsimaiselle kulttuurille. Resurssien omistaminen, taloudellinen menestys ja hyödyllinen työ määrittelivät yhä selkeämmin
ihmisen arvon. Emäntien tuli nousta ylös kukonlaulun aikaan, talkoissa kilpailtiin työnteosta henkeen ja
vereen, kirkkomatkoilla ajettiin hevosilla kilpaa talojen kunniasta.
Työstä tuli arvo sinänsä, sosiaalisen kilpailun väline. Agraariyhteisöissä nuorten täysi-ikäisyyskin
mitattiin työtaidon ja voiman näytteillä; ensikertalaisen karsikot (kartta 6) ja ikäkylpy (initiaatiosauna) vaihtuivat työkokeisiin. Poikien kesken kilpailtiin mieskuntoisuudesta kylätappeluissa, ns. väkikivien nostossa
ja muissa aikansa urheilumuodoissa. Tytöt kilpailivat jo pienestä pitäen siitä, kenellä oli makuuaitassaan
enemmän käsitöitä, kapioita, joita pojat kävivät yöstelymatkoilla tarkastamassa (kartta 37). Lopulta 1800-
1900-luvun vaihteessa suurtaloihin ilmestyi Suomessakin ruokakello, aitan päätyyn tai talon katolle.
Ruokakellolla kutsuttiin talon väki kokoon, kello ilmoitti täsmälliset työ- ja ruoka-ajat niin kuin teollisuuskylissä tehtaanpilli; talon päiväjärjestys muuttui julkiseksi.(6 Vuorokausi jakautui yhä selkeämmin
työaikaan ja vapaa-aikaan, työhön ja huvituksiin.

Kaikki työ tuli tehdä mahdollisimman hyvin, jotta se olisi kunniaksi tekijälleen; huonosti tehty työ oli
syntiä, epämoraalista, siitä seurasi uskonnollinen rangaistus. Työ kuten ihmiselämäkin oli jäsennelty ja
normitettu, kristityn ihmisen työssä näkyi hänen moraalinsa, kuinka hän kunnioitti elämän lahjaa, jonka
jumala oli hänelle antanut. Talonpoikaisyhteisöissä hyvän elämän edellytyksiä olivat harmoniset perhe- ja
naapuruussuhteet, oman aikansa kielellä ilmaistuna: uskollinen vaimo, kuuliaiset lapset ja hyvät naapurit.
Lapset kasvatettiin työhön ja aikuisten yhteisön kunnioittamiseen, elämään yhdessä naapurien kanssa.
Tiheään rakennetuissa kylissä naapurin huomioon ottaminen oli välttämätöntä, moraalittomuus ja kurittomuus olisivat uhanneet yhteisön olemassaoloa.

Agraaristuminen on koventanut myös pienten lasten elinympäristöä. Talonpoikaisen kyläyhteisön
kasvatusarvojen symboli lienee puinen jalaskehto, joka levisi Länsi-Suomeen ja agraaristumisen mukana
vähitellen myös Itä-Suomeen, jopa Karjalaan asti. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa äidit eivät enää
kantaneet lapsia mukanaan tehdessään yhä raskaammaksi käynyttä työtä. Tyypillisimmillä agraarikulttuurin alueilla kuten Pohjanmaalla äidit lakkasivat imettämästä lastaan muuta kuin juuri välttämättömän
ajan synnytyksen jälkeen, sen sijaan lapsia alettiin pitää kehdossa ja syöttää keinoravinnolla, ruisvellillä,
vieläpä käyttäen kovaa luista syöttösarvea. Erään aikalaiskuvauksen mukaan näin tehtiin siinä uskossa,
että vahva ravinto kasvattaa vahvoja, työkykyisiä ihmisiä; tällaisten kasvatusihanteiden katsottiin olevan
syynä lasten suureen kuolleisuuteen.(7 Kehto ja syöttösarvi antoivat talojen emännille mahdollisuuden
siirtää lapsenhoito vanhempien sisarusten tai pikkupiikojen tehtäväksi ja heille itselle jäi enemmän aikaa
huolehtia talosta, tehdä hyödyllistä työtä. Agraarikaudelta on myös tarinoita sankariäideistä, jotka synnyttivät työn lomassa "ruispellon ojaan" tai nousivat lapsivuoteesta heti ylös hoitamaan askareitaan.

Eurooppalaisissa agraariyhteiskunnissa lapset sosiaalistettiin yhä enemmän organisaatioon, alistumaan kuriin ja tottelemaan auktoriteetteja. Talonpoikaisesta työn sankaruudesta on lyhyt matka länsimaiseen suoritusyhteiskuntaan, joka pyrkii tuottamaan yhä enemmän, kehittämään täydellisen ihmisen;
jossa vain suorittaminen, voittaminen on kulttuuria. Ahkeruuden, säästäväisyyden ja itseään kehittävän
ihmisen ihanteet, usko kaikesta huolehtivaan poliittiseen johtajaan (hyvään isäntään), hyvän käyttäytymisen, huolenpidon ja moraalisuuden etiikka, oman maan ja etnisen kulttuurin arvostaminen, kansallisuusaate (kansallisromantiikka) ja isänmaallisuus ovat agraarikulttuurin perintöä. Delokaalistuneessa
teollisuusyhteiskunnassa, massakulttuurissa, ne ovat törmänneet uuteen rakennemuutokseen ja
menettävät vähitellen merkityksensä.

pektopah kirjoitti:Suomen perinneatlas: http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/Su ... eatlas.pdf

Mielenkiintoista tietoa perinteistä eri puolilla Suomea. Auttaa ainakin minua länsi-suomalaisena ymmärtämään paremmin itä-suomalaisten "oudoilta" vaikuttavia tapoja. Selittänee ehkä senkin, miksi Suomen huippujohtaijsta suurin osa on länsi-suomalaisia. Itä-suomalaiset eivät ehkä ole yhtä urakeskeisiä oravanpyörässä juoksijoita kuin länsi-suomalaiset. Ero juontanee kaskiviljelijöiden ja peltoviljelijöiden eroista. Kaskiviljelijät olivat sukukeskeisiä ja peltoviljelijät kyläkeskeisiä:

pektopah kirjoitti:Selittänee ehkä senkin, miksi Suomen huippujohtaijsta suurin osa on länsi-suomalaisia. Itä-suomalaiset eivät ehkä ole yhtä urakeskeisiä oravanpyörässä juoksijoita kuin länsi-suomalaiset.

Jola kirjoitti:Oisko kumminkin niin, että länsisuomalaisissa ja itäsuomalaisissa johtajissa on eroa. Lännestä lienee tullut hieman enemmän yritysjohtajia eli onko länsisuomalaisessa kulttuurissa vaurauden hankkimisella ja kilpailulla suurempi painoarvo kuin itäsuomalaisessa. Vaikka onhan ollut poikkeuksiakin eli itäsuomalaisia menestyneitä liikemiehiä (esim. Saastamoinen). Muistelen jostakin lukeneeni tutkimustuloksen, että lännessä avioiduttiin itää myöhemmin, koska haluttiin saada ensin perheen talous varmistettua.

Pesservisser kirjoitti:

Jola kirjoitti:Oisko kumminkin niin, että länsisuomalaisissa ja itäsuomalaisissa johtajissa on eroa. Lännestä lienee tullut hieman enemmän yritysjohtajia eli onko länsisuomalaisessa kulttuurissa vaurauden hankkimisella ja kilpailulla suurempi painoarvo kuin itäsuomalaisessa. Vaikka onhan ollut poikkeuksiakin eli itäsuomalaisia menestyneitä liikemiehiä (esim. Saastamoinen). Muistelen jostakin lukeneeni tutkimustuloksen, että lännessä avioiduttiin itää myöhemmin, koska haluttiin saada ensin perheen talous varmistettua.

Länsisuomalaisia on enemmän yritysjohtajina. Sitä voi selittää kulttuurilla, perinteellä tai vaikka geeneilläkin.
Toisaalta länsi on ollut luontainen kaupan suunta yli 1000 vuotta, ja myös uusi tekniikka on tullut sieltä.
On verrattava myös hypoteettiseen tilaan, jossa läntinen meri olisi ollut tukossa ja ulkomaankauppa olisi käyty Vienanmeren tai Petsamon kautta.