Yle auttaa kartoittamaan kirjakielen d:n edustumista

[Jaska]

Kielentutkijat hyödyntävät Ylen uutisia: täällä voit vastata siihen, miten kirjakielen d ilmenee omassa puhekielessäsi sanoissa veden, meidän ja tehdä.
https://yle.fi/a/74-20186062

Minulla Vantaalla kasvaneena veden, meiän, tehä.

[korhoant]

Kielentutkijat hyödyntävät Ylen uutisia: täällä voit vastata siihen, miten kirjakielen d ilmenee omassa puhekielessäsi sanoissa veden, meidän ja tehdä.
https://yle.fi/a/74-20186062

Minulla Vantaalla kasvaneena veden, meiän, tehä.

Minulla Sotkamossa syntyneellä veen, meijän, tehä

[Palokärki]

Sallassa varttuneena minullakin veen, meijän, tehä. Bonuksena mato genetiivissä kuuluu mavon.

[Jaska]

Sallassa varttuneena minullakin veen, meijän, tehä. Bonuksena mato genetiivissä kuuluu mavon.

Tuo mavon on kyllä jännä. Muut edustavat itämurteiden katoedustusta. Täällä pääkaupunkiseudulla ääntyvä d (veden, madon) tulee ruotsinkielisten oppiman kirjasuomen kautta. Täällä meiän ja tehä ovat itämurteisia, vaikka alueen vanha suomalaisasutus oli etelähämäläistä. Sen murteen jälkiä näkee vasta vähän pohjoisempana, Keski-Uudeltamaalta Tuusulasta alkaen.

[ristoilmari]

oisko tuost "d":stä historiikkiä. onko alkuperäinen vai myöhempi tulokas? korvautuu sangen monipuolisesti eri alueilla, onko siinä jotain äänne-rakenteellista?

[Jaska]

oisko tuost "d":stä historiikkiä. onko alkuperäinen vai myöhempi tulokas? korvautuu sangen monipuolisesti eri alueilla, onko siinä jotain äänne-rakenteellista?

Nykyään myöhäiskantasuomeen rekonstruoidaan *t:n heikon asteen vastineeksi *d, kun pitkään sen oletettiin olleen spirantti *δ (kuten englannin sanassa mother). Muinaislänsisuomessa se kuitenkin kehittyi spirantiksi, koska sellaisena se on vielä 1900-luvun alussa tavoitettu mm. Rauman seudulta ja Tornion seudulta. Muinaiskarjalasta *d katosi, ja suomen itämurteiden katoedustus periytyy siitä.

Länsimurteissa vallitseva *δ:n edustus on nykyään r, mutta sen leviäminen on myöhäinen ilmiö ja jatkuu edelleen: monissa hämäläismurteissa r on syrjäyttänyt hämäläismurteille alkuperäistä l-edustusta vasta hiljattain. Varsinaissuomessa ja eteläpohjassa r on vanhempi, mutta on vaikea ajoittaa milloin tarkalleen *δ on kehittynyt r:ksi ja l:ksi. Vanhojen asiakirjojen paikannimimerkinnät ovat varsin tulkinnanvaraisia. Petri Kallion mukaan:

"Hämäläisestä δ > l -kehityksestä on siis kirjallisia todisteita vasta 1700-luvulta, jos
kohta se on hyvin saattanut käynnistyä edellisellä vuosisadalla tuolloin jo dokumentoitujen kehitysten δj > lj ja δv > lv vaikutuksesta, vaikka δ > l jäikin lopulta
suppea-alaisemmaksi."
https://journal.fi/virittaja/article/view/7661/6290

Se, että nykyään suomenkieliset ääntävät t:n heikkona vastineena nykyisen "normaalin" d:n, on sitten nuori ilmiö ja periytyy kirjasuomea opetelleilta rannikkovyöhykkeen ruotsinkielisiltä, vaikka en nyt tähän hätään löydä tästä aiheesta artikkelia.

[merimaa]

Puhun Oulun murretta, joten sanon veen, meiän ja tehä. Keskimmäisen sanan kohdalla piti vähän arpoa, koska minusta siinä ei juurikaan kuulu j-äänne, mutta periaatteessa sen voisi siihen kirjoittaessa laittaa, jolloin sanasta tulisi meijän.

[Jaska]

Puhun Oulun murretta, joten sanon veen, meiän ja tehä. Keskimmäisen sanan kohdalla piti vähän arpoa, koska minusta siinä ei juurikaan kuulu j-äänne, mutta periaatteessa sen voisi siihen kirjoittaessa laittaa, jolloin sanasta tulisi meijän.

Nämä vokaalienväliset j:t ovat aika epäselviä suomen kielessä. Käytännössähän esim. nuija ääntyy usein nuijja, osalla ehkä jopa nujja. Itsekin jouduin arpomaan, sanonko meiän vain meijän - en kuitenkaan meijjän. Ehkä siinä olisi oikeasti jonkinlainen "puoli-j"?

[korhoant]

Kielentutkijat hyödyntävät Ylen uutisia: täällä voit vastata siihen, miten kirjakielen d ilmenee omassa puhekielessäsi sanoissa veden, meidän ja tehdä.
https://yle.fi/a/74-20186062

Minulla Vantaalla kasvaneena veden, meiän, tehä.

Minulla Sotkamossa syntyneellä veen, meijän, tehä

Kyllähän se vielä 1940-luvulla Kainuussa kansan kielenä oli Kainuun murre. Kansakoulussa opettajilla oli kova työ juurruttaa "herras d:tä" oppilaiden suuhun. Minullekin "jukuripäälle" opettajan ohje oli: Jos ole epävarma kumpi d vai t sanaan kuuluu, sano sana murteella ja jos sanasta katoaa t, niin sanaan kuuluu "herras-d". Siis esm. äidin = äijin, padan = paan, juoda = juuva, syödä = syyvä, haudata = hauvata jne. Tämä ohje on vieläkin käytössäni kirjoittaessani, puhe sensijaan on kirjakielen ja kainuun murteen sekakieltä.

[Anskuq]

Mulla täällä pohjoisessa Lapissa: veen, meiiän, tehhä.

[merimaa]

Oulussa tehdä-sana voi taipua imperfektimuodossa kahdella tavalla, joista ensimmäinen on tavallinen ”tein” ja toinen on vähän erikoinen ”tekkiin”. Siis ”mää tekkiin”, ja oikein superoululainen kysymysmuoto on ”tekkiikkö nää?”.

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila sanoo Kaleva-lehdessä, että ”tekkiin” on verrattaen uusi taivutusmuoto, eikä sitä löydy vanhoista murreaineistoista.

[Palokärki]

Siis esm. äidin = äijin, padan = paan, juoda = juuva, syödä = syyvä, haudata = hauvata jne.

Ihan mielenkiinnosta samat sanat kuin edellä, mutta sallalaisittain:

äidin = äitin (t ei häviä eikä muutu d:ksi
padan = paan
juoda = juua
syödä = syyä
haudata = hauvata

Lisäksi:

sade = saje
sydän = syvän

Muistan miettineeni jo kauan sitten d:n käyttöä tai oikeastaan sen käyttämättömyyttä itä-Lapissa. Semmoinen muistikuva minulla on, että d:tä pyrittiin oikeastaan välttelemään kaikin tavoin. Lauseetkin rakenneltiin niin ettei vain tarvitsisi sanoa d:tä.

Oulussa tehdä-sana voi taipua imperfektimuodossa kahdella tavalla, joista ensimmäinen on tavallinen ”tein” ja toinen on vähän erikoinen ”tekkiin”. Siis ”mää tekkiin”, ja oikein superoululainen kysymysmuoto on ”tekkiikkö nää?”.

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila sanoo Kaleva-lehdessä, että ”tekkiin” on verrattaen uusi taivutusmuoto, eikä sitä löydy vanhoista murreaineistoista.

)

Törmäsin tähän "tekkiikö nää" kysymykseen 1980-luvulla Raahessa, missä tämä muoto oli myös yleisesti käytössä.

[merimaa]

Oulussa tehdä-sana voi taipua imperfektimuodossa kahdella tavalla, joista ensimmäinen on tavallinen ”tein” ja toinen on vähän erikoinen ”tekkiin”. Siis ”mää tekkiin”, ja oikein superoululainen kysymysmuoto on ”tekkiikkö nää?”.

Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila sanoo Kaleva-lehdessä, että ”tekkiin” on verrattaen uusi taivutusmuoto, eikä sitä löydy vanhoista murreaineistoista.

Törmäsin tähän "tekkiikö nää" kysymykseen 1980-luvulla Raahessa, missä tämä muoto oli myös yleisesti käytössä.

Tekkiin-tyyppinen imperfektimuoto on tunnettu Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseudulla ilmeisesti jo 1800-luvun lopussa, koska Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantilan on kirjoittanut Virittäjä-lehdessä vuonna 2013, että imperfektimuoto on mainittu jo 1896 julkaistussa J.H. Wennolan tutkimuksessa.

[ristoilmari]

"stikkaa dörtsi bosee.." 70-luvul oululaisessa varuskunnassa "tikkookonä/na ..."
luullu ain et etelän käsky lientyny suostuttelevaks pynnöks