Muinainen Suomi

Onko tima/timä-johdin mahdollisesti uralilaista alkuperää ja mihin sanaan se perustuu? Vanhoja ilmaisuja kuten pojantima = poikapuoli ja isintimä = isäpuoli löytyy satunnaisesti ainakin savolaisista kirkonkirjoista (esim. Karttulasta 1800-luvulla).

Poikapuoli esiintyy kai enimmäkseen muodossa pojintimä.

Kaarina Pitkänen Virittäjässä 1/2005 s. 63 (http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2005_52.pdf):
"Mielenkiintoinen johdin -intimA (emintimä, tyttärintimä) on selitetty naimisiinmenon kautta syntyneen sukulaisuussuhteen merkitsijäksi. Lönnrotin mukaan johdin on sama kuin vepsän sanoissa emindam, isindam, tydrindam, jotka merkitsevät äiti-, isä- ja tytärpuolta. (Lna 103: 21.) Ahlqvist (1877: 16) mainitsee johtimen esiintyvän myös vatjassa, esimerkiksi sanoissa emintimä ja izintimä."

Johdin tosiaan siis ei ole -timA vaan -intimA. Muutenhan pitäisi olla esim. ˣemätimä, ˣpoikatima yms. Joka muutenkin olisi mahdotonta, koska tuossa asemassa t:n pitäisi päätyä heikkoon asteeseen (**emädimä > ˣemäimä, jne.), samoin kuin esim. partitiivin pääte (puuta vs. *poikada > poikaa).

-nt-aines lienee sama kuin sanoissa emäntä ja isäntä, vaikka tässä sen edellä onkin jokin -i- (monikon tunnus? verbijohdin? deminutiivi?)

Voisi olettaa esim. seuraavanlaista rakentumista:
*emiä "olla äiti"
→ *emintä "äitinä toimiminen" (kuten kosia : kosinta)
→ *emintiä "toimia sijaisäitinä" (kuten emäntä : emännöidä, jossa on tosin eri pääte *-OidA; muodollisesti lähellä tätä tyyppiä on esim. kiire(h) : kiirehtiä)
→ emintimä "sijaisäitinä toimiminen", josta edelleen merkitys "sijaisäiti"

Kysymys vain on, miksei mitään tuollaisia välimuotoja oikeasti tunneta…

Itälapissa on käytössä sana "atimo". Saattaa olla muuallakin. Näyttäisi olevan samaa sukua näiden sukulaisuutta osoittavien sanojen kanssa. Atimo = sukulainen. Verbi: atimoida (atimoija) = käydä sukulaisissa. Siihenkään ei enempää sovi johdinta kuin -timo ja voihan se olla alkujaan tuo -tima.