Muinainen Suomi

Selailin muinaisskandinaavin sanakirjaa, ja silmiini osuivat surua ja suremista tarkoittavat sanat harmr ja harma. Suomen sana harmi on ilmeisesti ainakin samaa perua, koska merkitys on lähes sama, mutta onko myös värin nimi harmaa samaa perua? Harmaata pidetään yleensä aika synkkänä värinä. Englannissakin grey tarkoittaa harmaata, ja samantapaiset sanat grief surua ja grim synkkää.

Mielenkiintoinen kytkös. Harmaa-sanalle on kuitenkin esitetty balttilainen vastine, liettuan irmas 'harmaa'
http://en.wiktionary.org/wiki/harmaa

SSA:n mukaan sanasta on baltissa myös a:llisia variantteja, jolloin lainasuhde olisi lähes täydellinen: keskikantasuomen *armas > myöhäiskantasuomen harmas : harmahan > suomen harmaa : harma(h)an. Tässä olisi taivutusvartalo yleistetty nominatiiviinkin.

Jaska kirjoitti:Mielenkiintoinen kytkös. Harmaa-sanalle on kuitenkin esitetty balttilainen vastine, liettuan irmas 'harmaa'
http://en.wiktionary.org/wiki/harmaa

SSA:n mukaan sanasta on baltissa myös a:llisia variantteja, jolloin lainasuhde olisi lähes täydellinen: keskikantasuomen *armas > myöhäiskantasuomen harmas : harmahan > suomen harmaa : harma(h)an. Tässä olisi taivutusvartalo yleistetty nominatiiviinkin.

Alkuperäinen vartalo ei kylläkään ole harmaha vaan harmaja

Grey, grief, grim taas muistuttavat toisiaan lähinnä sattumalta; toinen näistä palautuu latinan sanaan gravis "raskas", ja kolmannen alkuperäinen merkitys on lähinnä "julma, kova":
http://www.etymonline.com/index.php?term=grief
http://www.etymonline.com/index.php?term=grim

Pystynen kirjoitti:Alkuperäinen vartalo ei kylläkään ole harmaha vaan harmaja

Ottamatta kantaa, kumpi on alkuperäinen, olen havainnut perusmuotona käytetyksi sanaa harmaja, joka taipuu omistusmuotoon harmaha(n) .

Koulussa opin lauluna: "Kallion harmahan, kylki on varmahan, suojana armahan syntymämaan."

Tästä tulikin mieleeni, että kun runoutemme on ikivanhaa, minkä verran liekään runouden edellyttämät muodot ovat ohjanneet normaalinkin, puhutun kielen kehitystä. Lainaukseni muoto on kielessämme uudempaa, mutta varmasti on vanhempi alkusoinnullinen muoto ja sen eri runojalat edellyttäneet muotoilua pitkäsanaisessa kielessämme.

Taavetti kirjoitti:Tästä tulikin mieleeni, että kun runoutemme on ikivanhaa, minkä verran liekään runouden edellyttämät muodot ovat ohjanneet normaalinkin, puhutun kielen kehitystä. Lainaukseni muoto on kielessämme uudempaa, mutta varmasti on vanhempi alkusoinnullinen muoto ja sen eri runojalat edellyttäneet muotoilua pitkäsanaisessa kielessämme.

Tosiaan olenkin nähnyt teorian, jonka mukaan juuri runolauluperinteeseen nojautuisi suomen (ja karjalan) kielen vanhakantainen, vokaalipitoinen trokeepoljento. (Samanlaista runoutta löytyy samojedeiltä.) Vaikka toimisi tuo toisinkin päin: vanhakantaisuus voisi yhtä hyvin olla mahdollistanut runoperinteen säilymisen lähellä alkuperäistä asuaan. Eli kumpi on muna ja kumpi on kana?

Pystynen kirjoitti:Tosiaan olenkin nähnyt teorian, jonka mukaan juuri runolauluperinteeseen nojautuisi suomen (ja karjalan) kielen vanhakantainen, vokaalipitoinen trokeepoljento. (Samanlaista runoutta löytyy samojedeiltä.) Vaikka toimisi tuo toisinkin päin: vanhakantaisuus voisi yhtä hyvin olla mahdollistanut runoperinteen säilymisen lähellä alkuperäistä asuaan. Eli kumpi on muna ja kumpi on kana?

Myös on sellainen säännöllinen trokeemuoto auttanut muistamista ja perinteen siirtymistä. Säännölliset muodot ilmeisesti tarttuvat muistiin paremmin kuin epämääräisesti vaihtelevat. Säännöllisyyksien mukaan voi jatkuvasti tarkistaa muistamisensa oikeellisuutta.

Mielestäni ei edes tarvitse tietää kana/muna suhdetta, sillä molemmat toimivat vuoroin kummassakin roolissa.