Muinainen Suomi

Nostanpa tässä esille vanhan mutta edelleen epävarman selityksen suomen mies-sanalle.

Unkarilaisten oma nimitys magyar ja mansien oma nimitys johdetaan yhteisestä kantamuodosta:

*manśi
> *modj-er > unk. magyar / megyer 'unkarilainen'
> mansin manśi ~ möänsj 'mansi (voguli)'
> hantin moś

Tämä sana on arjalainen/iranilainen lainasana itäuralissa/ugrissa: Ir. *manua 'ihminen, mies'.

Muinaisunkarilaiseksi klaaninimeksi vakiintunut Megyer selitetään muinaisunkarilaisesta asusta *modjer etuvokaaliseksi kehittyneeksi variantiksi, kun taas nykyinen endonyymi magyar olisi kehittynyt siitä takavokaaliseksi.

Kuitenkin myös mansissa on etinen variantti, joten sellainen olisi teoriassa voitu tuntea jo itäuralissa. Iranilainen *a on toisinaan ugrissa korvattu myös *ä:llä, joten sana olisi jo ammoin voinut lainautua sekä *a:llisena että *ä:llisenä. Hantissakin on vastine takaiselle sanalle: moś on toinen pohjoisten obinugrilaisten fratrioista (eksogaaminen yksikkö: tämän "suurklaanin" jäsenten pitää ottaa puoliso toisesta eli por-fratriasta).

Suomen sana mies voidaan yhdistää vain etiseen varianttiin, joskin tässä on äänteellisiä ongelmia. Odotuksenmukainen kehitys olisi:
*mänśi > **mäsi (vrt. *kunśi > kusi jne.)

itämerensuomeen pitäisi siis olettaa seuraavia epäsäännöllisiä kehityksiä:

1. Ensitavun vokaalin piteneminen ja suppeneminen: **mäsi > **meesi.
Toisaalta tälle on esitetty rinnakkaistapauksia kuten *pälä > *peeli > pieli ja *śänä > *seeni > sieni.

2. Kantasuomen asusta **meesi olisi sen jälkeen pitänyt kadota loppuvokaali, eli sana olisi päätynyt perin harvinaisten yksitavuisten s-loppuisten sanojen tyyppiin: *mees. (Tämä rekonstruktio on jo "todellinen" myöhäiskantasuomen asu.) Lainasanoissa on kyllä esim. ies, mutta se taipuu ikeen ja on siis myöhäiskantasuomen tasossa kaksitavuinen: *iγes : *ikehen.

Etymologia on siis äänteellisistä syistä epävarma. Silti merkityksensä puolesta 'mies' voisi hyvin periytyä mainitusta iranilaisesta sanasta, ja suomessa tunnetusti on sellaisiakin iranilaisia lainasanoja, joita ei itäisemmissä kielissä tunneta.

Kyseessä voisi olla rinnakkainen lainautuminen länsiuraliin ('mies') ja itäuraliin (etnonyymi), tai sitten sana voisi olla jo kantauralilainen ja se olisi vain kehittynyt etnonyymiksi myöhemmin itäuralissa. Kolmas vaihtoehto on, että kyseessä on kantauralilaisten itsestään käyttämä nimitys (= endonyymi), joka vain täällä lännessä olisi appellatiivistunut merkitsemään yleensä 'miestä' eikä vain 'meikäläisiä'.

Arjalainen välittäjävaikutus uralilaisessa ekspansiossa näyttää olleen tärkeä (heiltä on lainattu sellaisia sanoja kuin 'kulta', 'herra/ruhtinas', '100', '1000'), ja jonkinlainen "koplanimi" tälle uralinkieliselle Seiman-Turbinon pronssikauppamafialle sopisi hyvin lainatuksi samassa yhteydessä.


Mit mänsjit wolimak!
(Olemme manseja!)

http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/Kantaurali.pdf

Jaska kirjoitti:2. Kantasuomen asusta **meesi olisi sen jälkeen pitänyt kadota loppuvokaali, eli sana olisi päätynyt perin harvinaisten yksitavuisten s-loppuisten sanojen tyyppiin: *mees. (Tämä rekonstruktio on jo "todellinen" myöhäiskantasuomen asu.)

Runokielessä on ainakin puoli vuosisataa sitten tunnettu "miesi" muoto mies sanasta. Syy on kyllä ollut enemmän tavumäärän ja/tai loppusoinnun tavoittaminen, mutta olisiko mahdollista olettaa myös, kenties tiedostamatonta, muistumaa vanhasta muodosta. Muutamissa tuntemissani runoissa miesi muotoa on tosin käytetty pienistä pojista, miehen aluista.

Taavetti kirjoitti:Runokielessä on ainakin puoli vuosisataa sitten tunnettu "miesi" muoto mies sanasta. Syy on kyllä ollut enemmän tavumäärän ja/tai loppusoinnun tavoittaminen, mutta olisiko mahdollista olettaa myös, kenties tiedostamatonta, muistumaa vanhasta muodosta. Muutamissa tuntemissani runoissa miesi muotoa on tosin käytetty pienistä pojista, miehen aluista.

Vaan taipuuko tuo normaalisti s:n sisältäen (miesen, mieset) vai edelleen s/h-vaihtelulla (miehen, miehet)? Arkaismin kohdalla olettaisi edellistä, tavumäärän säädön kohdalla jälkimmäistä.

Pystynen kirjoitti:

Taavetti kirjoitti:Runokielessä on ainakin puoli vuosisataa sitten tunnettu "miesi" muoto mies sanasta. Syy on kyllä ollut enemmän tavumäärän ja/tai loppusoinnun tavoittaminen, mutta olisiko mahdollista olettaa myös, kenties tiedostamatonta, muistumaa vanhasta muodosta. Muutamissa tuntemissani runoissa miesi muotoa on tosin käytetty pienistä pojista, miehen aluista.

Vaan taipuuko tuo normaalisti s:n sisältäen (miesen, mieset) vai edelleen s/h-vaihtelulla (miehen, miehet)? Arkaismin kohdalla olettaisi edellistä, tavumäärän säädön kohdalla jälkimmäistä.

Runoissa tuskin kirjoittaja ensimmäisenä ajattelee taipumista, paitsi jos se on tarpeen runon sisällön vuoksi.

Vanhemmalla ajalla kaiketi pitäisi tietää kyseisen ajan käytetyt taivutukset. Muistelen lukeneeni että niitä on ollut menneinä ajanjaksoina nykyistä vähemmän ja että uusia on tullut tarpeen sanelemina silloin tällöin. Muuten jään silmät ymmyrkäisinä miettimään aivan samaa, miten oli silloin joskus.

Taavetti kirjoitti:

Pystynen kirjoitti:

Taavetti kirjoitti:Runokielessä on ainakin puoli vuosisataa sitten tunnettu "miesi" muoto mies sanasta. Syy on kyllä ollut enemmän tavumäärän ja/tai loppusoinnun tavoittaminen, mutta olisiko mahdollista olettaa myös, kenties tiedostamatonta, muistumaa vanhasta muodosta. Muutamissa tuntemissani runoissa miesi muotoa on tosin käytetty pienistä pojista, miehen aluista.

Vaan taipuuko tuo normaalisti s:n sisältäen (miesen, mieset) vai edelleen s/h-vaihtelulla (miehen, miehet)? Arkaismin kohdalla olettaisi edellistä, tavumäärän säädön kohdalla jälkimmäistä.

Runoissa tuskin kirjoittaja ensimmäisenä ajattelee taipumista, paitsi jos se on tarpeen runon sisällön vuoksi.

Runoissa nyt kuitenkin käytetään myös taivutusmuotoja. Sellaisten mahdollisesta todistuksesta olisi kyse. Ei ole mitään erityistä syytä, että jos oletetaan "miesi" vanhaksi asuksi, että se olisi säilynyt vain nominatiivissa.

Mutta kuitenkin: mies on itämerensuomen ainoa sanavartalo muotoa CVVC, joten sille olettaisi olevan jonkin hyvän syyn. "Satunnainen" vokaalin kato voi tuottaa erinäisiä lyhentymiä (vaikka tyven vs. tyyni < *tyveni) mutta tuskin aivan uutta vartalomuotoa.

Taavetti kirjoitti:Vanhemmalla ajalla kaiketi pitäisi tietää kyseisen ajan käytetyt taivutukset. Muistelen lukeneeni että niitä on ollut menneinä ajanjaksoina nykyistä vähemmän ja että uusia on tullut tarpeen sanelemina silloin tällöin. Muuten jään silmät ymmyrkäisinä miettimään aivan samaa, miten oli silloin joskus.

Suomen useimmat taivutustyypit ovat kyllä ainakin kantaimsun aikaisia. Uudempia tyyppejä ei ole kovin paljoa: lähinnä aivan tuoreet tyypit nalle : nallen, Texas : Texasin, ja sitten hieman vanhempi sekalähtöinen taivutustyyppi askel : askeleen (alunperin kaksi eri tyyppiä: askel : askelen, tai askele : askeleen)

Tiedän runoudessa käytettävän taivutusmuotoja, olen itsekin käyttänyt. Olen myös havainnut kielioppisääntöjä noudatettavan runoissa väljemmin, vapaasti tulkiten. Samassa runossa saattaa olla sekä mies että miesi sen mukaan, kuin haluttu tavujako edellyttää. Varsinkin säkeistölauluiksi sovitettaessa sellaista on tapahtunut.

Muistaisinpa ulkoa edes yhden esimerkin, tähän tapaan: "Pien on tässä matkamies, kirjat, taulut laukussaan..." Jos oikein muistan, samassa runossa myöhemmin esiintyy myös muoto "miesi." Sinänsä runot taitavat kertoa enemmän runoilijan sanavalmiudesta ja muuntelukyvystä kuin ennen vallinneista normaalin keskustelun ja sanojen muodoista. Aavistuksen vanhoihin mahdollisuuksiin runot kuitenkin antavat, ja juuri siksi nostin sen tarkasteluun. Aina ei runoa lukiessaan tiedä, onko luettu muoto vain runoilijan keksimää vai onko hänellä ollut joku vanhempi esimerkki käytössään. Runouden tuntijat sen saattavat tietää, ainakin heillä oletan olevan parhaat keinot asian tutkimiseen ja mahdolliseen selvittämiseen.

Ainakin Aleksis Kivi käytti runoissaan kirjoitusmuotoa "miesi". Eli jossain määrin asu on vanhahko.