Spekuloidaanpa vähän.

Eri uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten äännehistoriaan tutustuneena minulle on muodostunut aika selvä kuva siitä, millaiset muutokset ovat yleisiä ja tapahtuvat monissa kielimuodoissa. Yleensä niiden taustalla on ääntämisen helpottaminen (poikkeuksena tietysti pohjoissamojedin vokaalialkuisten sanojen eteen syntynyt ng tai nj): äänteitä katoaa tietyissä asemissa tai ne lankeavat yhteen jonkin läheisen mutta helpomman äänteen kanssa.

Monissa kielissä ja suomen murteissa h on kadonnut jälkitavuista vokaalien välisessä asemassa: lähinnä vain pohjalaismurteissa on säilymiä (laulamahan, laulamhan). Samanlaista kehitystä voi ilmetä tulevaisuuden suomessakin.

Esimerkiksi sana nukahtaa taipuu "yleispuhekielissä" nukahan, nukahin. Nämä saattavat kehittyä asuihin nukaan, nukain. Tuollainen imperfekti näyttää aika hämärältä, joten kielenkäyttäjät voivat korjata tilanteen laajentamalla tapaukseen jonkin yleisemmän imperfektin tunnuksen. Näinhän on käynyt virossa ja varsinaissuomessa, joissa -si-imperfekti on vallalla: mää menisin 'minä menin' (en nyt tarkista menikö täysin turkulaisittain, mutta idea on selvä).

Nukahtaa-sanan taivutus saattaisi siis kehittyä asuun nukaan 'nukahdan', nukasin 'nukahdin'. Tässä vaiheessa huomataan että taivutus muistuttaa aivan toisenlaista tyyppiä, nimittäin sellaisissa sanoissa näkyvää kuin mokata : mokaan : mokasin, kolata : kolaan : kolasin. Onkin mahdollista, että tämä tyyppi imee nukahtaa-tyyppiset sanat, joista ensin h olisi kadonnut ja joihin vielä mahdollisesti olisi syntynyt sekundaari imperfektikorostus:
nukata : nukaan : nukasin.

Näin kielen sisäinen koherenssi itse asiassa lisääntyisi, kun itsesyntyiset muutokset johtaisivat erilaisten taivutustyyppien yhteenlankeamiseen.

Toinen mahdollinen muutos on ä:n katoaminen. Nykyäänhän etenkin pääkaupunkiseudulla kuulee paljon laiskaääntöistä ä:tä, joka on jo ääntämykseltään hyvin lähellä a:ta. Kantasaamessa ä onkin sulautunut a:han jälkitavuissa, samoin virossa (perinteisen käsityksen mukaan). Tämä muutos voisi tapahtua suomessakin aika kivuttomasti, kun sanan vokaalisoinnullinen tilanne näkyisi silti vielä ensitavun vokaalista: rata vs. räkä > **räka.

Toisaalta suomalaistyyppinen redundanssivokaalisointu, jossa ihan turhaan on sama vokaali molemmilla tavuilla, lienee syntynyt juuri ääntämistä helpottamaan. Niinpä tässä saattaa kilpailla kaksi vastakkaista tendenssiä: laiskaääntöisyys (räka) vs. helppoääntöisyys (räkä).

Sanastohan muuttuu jatkuvasti uusien lainasanojen tullessa kieleen ja vanhojen elinkeinoihin ja maaseutuympäristöön liittyvien sanojen jäädessä pois käytöstä. Muoto-opin puolella ehkä abessiivin kaltaiset marginaalisemmat sijat saattavat kadota; nykyäänkin joissain murteissa se vaatii tuekseen ilman-sanan: ilman auto(t)ta 'autotta = ilman autoa'.

Englannin kieli vaikuttaa nykyään paljon suomen kieleen. En ole kieliasiantuntija. Sijamuodot eivät koskaan uponneet päähäni koulussa.

Mutta sellaisessa passiivimuodossa kuin "kun korjataan autoa" on yleisesti käytössä englannista otettu muoto "kun sinä korjaat autoa". Eli vieras kieli vaikuttaa puhetapaankin. Onkohan näin ollut muinoinkin?

Äitini isä kertoi tarinaa, kun hän ajoi aikanaan hevosella rahtia Kivijärvelle. Letkassa oli useita hevosia, tietyissä paikoissa pysähdyttiin ruokkimaan ja lepuuttamaan hevosia, samalla saivat hevosmiehetkin ruoka- ja lepotaukonsa. Eväiden syönnin jälkeen keskustelivat muutamat miehet, että ruvettas ja nukkauttas vähän aikaa, mutta pelottaa ettei herätä. Vaari oli luvannut huolehtia heräämisestä ja herättämisestä, kuten oli tehnytkin.

Ainakin muodot nukkautaan ja nukkautas olivat siis käytössä Kivijärven, Myllymäen välisellä alueella vajaat sata vuotta sitten. Eivät siis aivan uusia ole.

Miksi vain jälkitavuissa? ä on ollut jo kauan yhä vähemmän ja vähemmän oleellinen foneemi. Ehtoja minimipareja kuten jämä/jama, Häme/hame, käsi/kasi ei ole sittenkään kovin paljoa, joten siistikin sulautumien a:han voisi tulla kyseeseen.

Jos tuloksena olisi keskivokaalinen a, ei vokaaliharmoniallekaan olisi sen kummemmin häiriötä, ja sanat kuten päätyä/paatua, sääntö/saanto voisivat jopa edelleen jäädä 2. tavun vokaalin varassa erillisiksi.

Toinen selvästi aluillaan olevan äänteenmuutos on ns. "helsinkiläinen ässä". Mahdollisesti tämä terävöityy entisestään kunnes päätyy kerrassaan [θ]:ksi. Normaali [s] saattaa säilyä esim. yhtymässä [ks]. Ja jos [k] sattuisi vielä katoamaan, niin kas kummaa, suomen oikeinkirjoituksessa alkaa tässä vaiheessa olla hyvin perusteltua käyttää x-kirjainta.

(Tai pk-seudun suomen ainakin. Ei suinkaan ole sanottua, että pohjoisempi suomi pysyy joka suhteessa perässä - onhan myös esim. yleisgeminaatio laajalti niin voimissaan että tuskin häviää mihinkään. Kenties pohjois- ja eteläsuomi, tai jopa kunkin tärkeimmän kaupunkikeskuksen suomi erikseen, ajautuvat toisistaan tulevaisuudessa yhä enemmän erilleen, nyt kun kaupungistuminen on jo aika lailla tapahtunut ja viimeiset maaltamuuttajat suuntaavat maakuntakeskuksiin eivätkä mitenkään oletusarvoisesti etelään.)

Veikkaan myös seuraavaa seikkaa: kun t:n ja d:n ero on nykyään pikemmin kiinni ääntöpaikasta (dentaali vs. alveolaari) kuin soinnillisuudesta, ja kun riikinruotsiin on jo jokin aikaa sitten kehittynyt melko vastaava kontrasti t/d:n ja näiden kakuminaalisten vastineiden kanssa (eli rt/rd ovat sulautuneet yksittäisiksi konsonanteiksi), niin menetämme soinnillisuuden tässä kokonaan. Tätä edesauttanee myös epätyypillinen mutta kohtalaisen yleinen (puhekielessäkin, joskin oppisanapainotteisesti) konsonanttiyhtymä /hd/.

(Vetoja aiheesta lunastetaan vuonna 2500. )

Ennustan että suomen kieli köyhtyy lähes kaikilta osin, paitsi että substantiiveja on yhä enemmän. Kun asioiden nimet vievät yhä enemmän muistikapasiteettia, siitä kärsivät etenkin verbit ja verbimuodot. Tulevaisuudessa uudet verbit johdetaan (englanninkielisestä) substantiiveista ja verbien taivutusmuodot köyhtyvät. Lopulta substantiivienkin taivutusmuodot köyhtyvät. Sen sijaan tavat millä (suffikseilla) substantiiveista johdetaan verbejä, lisääntyvät, tosin pitkä "-minen" jää pois.

Anglisaatio jatkuu. Sanoja korvautuu suoraan englanninkielisillä. Joitakin käytetään rinnan suomenkielisten muotojen kanssa. "Se", "tä(m)ä" , "ne" ja "nä(m)ä" (paikoissa "tääl(lä)" ja "siel(lä)") saavuttavat hyväksytysti suomen kirjakielen määräisen artikkelin paikan. Puhekielessä määräinen artikkeli korostetaan intonaatiolla tai painolla. Englanninkielisiä sanoja taivutetaan monikkoon englannin -s -päätteellä.

Omistuspääte katoaa lopullisesti: "m(in)un auto" ja "meidän autot". Hän ja te katoavat kirjakielestäkin.

"Tulee" -futuuri yleistyy.

Yleisesti lauseet lyhenevät, samoin sanat ja sanapäätteet. Sanoja pyritään käyttämään perusmuotoisina. Lauserakenteet yksinkertaistuvat, sivulauseita vähennetään, tai niitä käsitellään ikään kuin päälauseina. Verbit voidaan jättää kokonaan pois. Lauseiden (ja ajatusten) koherenssi vähenee. Osa sanapäätteistä korvautuu joissakin kohdin vaikeammilla ilmasuilla, esim. -han/-hän ja -kin aiheuttavat ongelmia. Yhdyssanat erotetaan erillisiksi sanoiksi.

Runsaasti ä, ja ö -kirjaimia sanoja (varsinkin diftongeja sisältäviä) kartetaan. Peräkkäiset saman kirjaimen parit pyritään korvaamaan yhdellä.

Yllä oleva tulevaisuuden suomeksi: