1.
Laatokan ja Ylä-Volgan välillä kulkee linja, jonka pohjoispuolella kasvaa havumetsää ja eteläpuolella lehtimetsää. Pohjoisemmalla vyöhykkeellä on pitkään säilynyt metsästys pääelinkeinona, kun taas eteläisemmällä vyöhykkeellä alkoi maatalous jo vuoden 2000 eaa. tienoilla; lännempänä toki jo selvästi aikaisemminkin.
Alkuperäinen uralinkielinen vyöhyke oli pohjoisempi vyöhyke, kun taas eteläiselle vyöhykkeelle siirtyneet itämerensuomi ja mordva jakavat useita uusia sanoja, jotka epäuralilaisten äännepiirteiden perusteella on lainattu alueen paleoeurooppalaisesta muinaiskielestä. Nämä sanat liittyvät lehtimetsävyöhykkeeseen ja maatalouteen: *kümmin '10', *tammi 'tammi', *vešna 'vehnä', *lešma 'lehmä/hevonen'. Sen sijaan pohjoispuolen kielissä saamessa ja marissa näitä ei yleensä näy, vaan esim. lukusana '10' on yhä kantauralilainen *luki/*luka.
2.
Eteläiset lainasanakerrostumat (iranilainen ja balttilainen) ovat itämerensuomessa suuremmat kuin saamessa ja mordvassa; on jopa epäilty, onko saamessa yhtään suoraa balttilainaa vai ovatko kaikki esi-itämerensuomen kautta saatuja. (Yksi varma suora laina sentään ainakin on.) Paikannimistön perusteella baltinkielinen alue alkoi jo Moskovan tienoilla, ja Ylä-Volgan Pozdnyakovon kulttuuri on jo pitkään yhdistetty iranilaisiin.
3.
Itämerensuomen sisäinen rakenne on sellainen, että eteläviro on varhaisimpana eriytynyt kielimuoto - se alkoi eriytyä jo ennen ns. keskikantasuomen tasoa, vaikka toki pysytteli lähellä kantasuomen toista päälinjaa ja jakoi sen kanssa vielä äänteenmuutoksiakin. Seuraavana eriytyi liivi, eli varhaisimman murteutumisen alue on kieliryhmän eteläreunalla. Pohjoisemmat kielet eriytyivät vasta myöhemmin. Lisäksi Petri Kallio on osoittanut, että etelävirosta ensimmäisenä erosi Leivun kielisaareke nykyisessä Latviassa, eli mahdollisesti leviämiskeskus oli hyvin etelässä.
4.
Itämerensuomalaista paikannimistöä löytyy Latviasta ja näköjään Liettuastakin jonkin verran, ja Baltiassa paikannimistö ulottuukin paljon etelämmäksi kuin idempänä. Osa paikannimistä on selvästi nuorempia, liivistä tai virosta lainattuja, mutta osasta ei voida sanoa, ovatko ne ikivanhoja vai nuoria, koska jotkin sanat ovat vielä nykysuomessa ja -virossa samannäköisiä kuin jo länsiuralissa. Toistaiseksi ei ole esitetty myöhäiskantasuomea varhaisempia paikannimiä, mutta ehkä niitä ei vain ole osattu etsiä vielä.
Baltian itäpuolella ei itämerensuomalaista nimistöä ole kuin Inkerin seudulla ja siitä itään, kun taas etelämpänä on länsitshuudilaista ja merjalaiskieliin liittyvää paikannimistöä. Vaikka nämä muut länsiuralilaiset kielet olisivat levinneet alueelle vasta itämerensuomen jo tultua siitä ohi, olettaisi siellä silti säilyneen joitain itämerensuomeen viittaavia paikannimiä, aivan kuten Suomen paikannimistössäkin on säilynyt kerrostumia monista kielistä.
Hyvin summittaiset aikaportaat itämerensuomen leviämiselle ovat seuraavat:
1. Kantaurali Volgan-Kaman seudulla noin 2000 eaa.
2. Länsiurali Ylä-Volgan seudulla noin 1500 eaa. (Iranilaisia ja baltoslaavilaisia lainasanoja)
3. Varhaiskantasuomi ehkä Väinäjoen keskivaiheilla noin 1000 eaa. (Balttilainoja)
4. Keskikantasuomi Latvian-Viron alueella noin 300 eaa., saareke Lounais-Suomessa. (Balttilainoja, germaanilainoja)
5. Myöhäiskantasuomi noin 200 jaa. (Kantaskandinaavisia lainasanoja)
6. Pohjoiskantasuomi leviää Suomeen noin 500 jaa.
7. Muinaislänsisuomi, muinaiskarjala ja muinaisvepsä sijoillaan noin 800 jaa.
http://www.elisanet.fi/alkupera/Lang.png
Arkeologian osaltahan malli perustuu suuressa määrin ns. Tapiolan keramiikkaan, joka jakautuu kahteen ryhmään leviämissuunnan mukaan: lounaiseen ja luoteiseen (ns. tekstiilikeramiikka). Lounaisen Lang yhdistää itämerensuomeen johtavaan kielilinjaan ja luoteisen saameen johtavaan kielilinjaan. Näitä kahta eri levinneisyyden omaavaa linjaa ennakoivia erilaisia keramiikkatyylejä esiintyy jo Ylä-Volgalla:
1. Luoteista keramiikkaryhmää ennakoi Jaroslavlin-Kostroman keramiikka.
2. Lounaista keramiikkaryhmää ennakoi Okan-Moskovan (Klimentovon) keramiikka.
Lisäksi linnoitetut asuinpaikat saattavat liittyä itämerensuomen leviämiseen, samoin kuin rautakaudella ilmestyvät tarhakalmistot (tarand graves) myöhäisempiin leviämisiin. Ne tosin näyttävät syntyneen jatkamaan paasiarkkuhautauksia (stone cist graves), joiden aluinperä on Skandinaviassa. Tämä vain osoittaa, että kulttuuripiirteillä voi olla monia juuria eri suunnilla, eikä niitä taaksepäin seuraamalla voi väittää tavoittavansa kieltä. Sama koskee geneettisiä väestöjä: juuria on monia, eikä voi vain arvaamalla päättää, mikä niistä liittyy tiettyyn kieleen.
Geenien osalta näkee maallikoilla vakavaa sokeutumista: kun he ovat jo etukäteen päättäneet, että itämerensuomalaisten leviämiseen liittyvät N-isälinjat ja autosomaalinen siperialaisperimä, niin he tuppaavat ohittamaan kielitieteen tulokset ja kuvittelevat näkevänsä kielen DNA:sta. Se on tietysti vain epätieteellinen kehäpäätelmä.
Jos on niin kuin nyt näyttää, että N-isälinjat ja siperialainen perimä levisivät Viroon suoraan idästä rautakauden alkaessa (ks. Saag et al. 2019), niin silloinhan ne eivät edes ole vastine itämerensuomen leviämiselle, joka tapahtui jo noin 500 vuotta aikaisemmin ja näillä näkymin paljon eteläisempää reittiä pitkin.
Yhteenveto
Tämänhetkinen tilanne on sellainen, että todennäköisin leviämisreitti itämerensuomelle olisi Väinäjoen reittiä Baltiaan saakka. Keramiikka-alueiden perusteella siihen liittyy myös aivan Baltian itäpuolella pohjoiseen virtaava Velikaya-joki.
Paikannimistön tutkiminen voi kuitenkin vielä muuttaa käsitystä:
- Jos Baltian itäpuolelta tai Väinäjoen reitiltä löytyy varmasti vanhaa itämerensuomalaista paikannimistöä, se alue nousee todennäköisimmäksi leviämisreitiksi.
- Jos Väinäjoen reitiltäkin löytyy vain merjalaistyyppistä paikannimistöä kuten pohjoisemmalta reitiltä, eikä varmasti varhaista itämerensuomalaista paikannimistöä, silloin Väinäjoen reitti ei ole käytännössä paljonkaan todennäköisempi kuin pohjoisempi reitti Ylä-Volgalta suoraan Viroon. Aiemmin esitetyt kielitieteen tulokset sopivat kuitenkin paremmin eteläiseen kuin pohjoiseen leviämisreittiin.
